Paratiisiin hukkunut.

En oo oikeen hetkeen tiennyt mihin oon menossa ja mitä tekemässä. Toki on suunnitelmia, haaveita ja unelmia, joista osa varmasti toteutuu nopeammin entä osaan kuvitella ja osa, syystä ja täysin hyvästä sellaisesta, jää toteutumatta, mutta ihan on sellainen olo, kuin olisi hukassa. Mulla on kaikki, muttei samaan aikaan yhtään mitään. Jollekin olen välillä kaikki, vaikka en haluaisi olla yhtään mitään. Jollekin en välillä mitään, vaikka olisin halunnut olla kaikki. Välitila. Mutta kova on yritys nauttia tästäkin, ja toisinaan havahdun tunteeseen, että juuri sinne minne salaa, ja joskus ääneenkin uskallan sanoa haluavani, olen tässä hiljaksiin menossa ja hymy kareilee hiljaa poskipäissä asti. Vaan lomailunkin jälkeen ajatuksena, oispa ihanaa hengittää hetki. Olla ypöyksin, vaan ei yksinäinen. Palata minun äärelle, rutiineihin ja maustaa arki niillä asioilla, joita vain minä haluan. Haluan nauttia hetkestä, ilman orpoa tunnetta ja rakastua minuun uudelleen, rakastua, niinkuin vain minä voin. Ja ihastunut, sitä minä ainakin olen. Mutta kuka hitto mie olinkaan. Kerros kerrokselta luon itseni uudestaan, tutustun, kokeilen, ehkä tykkäsinkin tästä, mutta tärkeämpää, tykkäänkö nyt. Ihanan kamalaa ja kamalan ihanaa olla eksynyt.

Hukuin niihin unelmiin, joita niin tosina pidin, jotka saavutin ja jotka eivät menneet, niin kuin odotin. Odotukset, mielikuvat, pala palalta hajoillen, lopulta lyöden vastaan totuuden, jota ei enää voinut kiertää. Kaikkea ei voi saada, ja vaikka vähäänkin olen tyytyvä, on hyvä osata tunnistaa, mitä sen vähän kuuluu olla.
Suuret muutokset elämässä, tietyistä haaveista luopuminen, tai ainakin niiden muodon muuttuminen, epäonnistumisen tunne ja sopeutuminen. Minäkuvansa uudelleen määrittäminen, ilman ulkoisia tekijöitä, nimikkeitä. Outo sukunimikin pyörii vielä tuossa, mitä sille sitten vai tehdäkö mitään. Niin paljon muistuttaa epäonnistumisesta vaikka minä kaikkeni yritin. Kaikenlaisia ajatuksia, joita en edes kunnolla kerkiä kohdata. Tai ole ainakaan kerinnyt pysähtyä niiden äärelle. Haluaisin ja ajatus kerrallaan niitä nyt kohdataan. Kymmeniä aloitettuja tekstinpätkiä, lauseita, tuntemuksia mieleni sopukoista. Miksi niitä irrallisina päästääkään ajelehtimaan. Punainen lanka, mikä näitä kaikkia yhdistää. Yhdistääkökään?

Yksinäisyys. Niin suuri yksinäisyys. Se on vallannut mut taas. Johtunee siitä, etten kerkiä edes olemaan itselleni, näille tunteille ja ajatuksille läsnä, aina jotakin jollekin, hyvässä ja huonossa eikä samaan aikaan mitään kellekkään. En ole läsnä edes mun parhaimmille ystäville. En mun pienelle pojalle. Syyllisyyttä, pelkoja ja itkua. Niinkö paljon surua, vai vain keino päästää näistä tunteista irti. Itkut, vanoina valuvat virrat poskilla, puhdistavat, vaikka tuntuukin heikolta ja typerältä itkeä. Muistuksena itselle, sitä se ei ole. Kuinka minua onkaan tuntea kaikki näin, täysiä, nollasta sataan, vilpittömästi, rehellisesti, avoimesti, jopa aavistuksen naiivisti. Silti, kokea sen olevan väärin, koska on aina kuullut tuntevansa liikaa. Liikaa, mitattuna miten? Vakuutella nyt itselleen samaa, kuin monesti kuulen muille ääneen sanovani. Kaikki nämä tunteet ja niiden olomuodot, purkaukset, ovat täysin hyväksyttäviä, eikä lainkaan väärin, ei ole ketään, joka toiselle sanomaan, ei, sä et näin tuntea saa. Antaa tilaa kaikelle ja vastaanottaa mitä on tuleva. Päästää irti ja välillä vain ajelehtia.

Kaikki on tässä ja nyt. Perhe, ystävät, elämä, vaikkakin täysin erilainen, mitä vielä hetki sitten elin. Yltäkylläinen paratiisi täynnä kaunista ja hyvää. Täynnä minun näköisiä hetkiä ja retkiä, mutta myös uutta tutkittavaa, paljon sellaista, mistä en ole varma. Tuntematon ehkä pelottaa. Tututkin tunteet pelottaa. Pelkokin on lopulta vain tunne ja koettavaksi, tunnusteltavaksi luotu.

Siis ehkä annan itseni harhailla, ajelehtia velä hetken,
yksin, yhdessä, matkaa tehden.

Koska mä voin.

Täällä taas, vihdoin varmana, että painan julkaise nappia. Oon pyöritellyt tätä tekstiä niin paljon päässäni. Miksi kirjoittaa julkista päiväkirjaa, purkaa tuntojaan. On pitänyt punnita tarvetta, miksi kirjoittaa ja mistä kirjoittaa. Monta tekstiä on aloitettu, mutta jäänyt vailla julkaisua, koska miksi. Ja miten kertoa kaikesta, ilman, että kertoo kaikkea. Että asiat jää lukijalle oivallettavaksi, oivaltaa lukija sitten omastaan tai mun elämästä jotain. Miksi puhua ääneen sanoja, joista ei ole aivan varma. Tai aivan varma siitä, onko ne minun, vai jonkun, kuka haluaisin olla. Puhuuko siellä huomionkipeä ja kauniita sanoja janoava ego vai avaanko kokemusta elämästä kehittääkseni itseäni ja antaen samalla itselleni jotain, mitä janoan. Luovaa työtä, sanojen vuolasta virtaa ja ajatussykeröiden avaamista loogisiksi päätelmiksi, ongelmien pohdinnoiksi, ehkä jopa onnellisiksi lopuiksi. Harvoin sitä keksii viinipäissään elämästä mitään suurta, tai ehkä se oli enemmän seuraavan päivän tuotoksia, enkä erityisesti suosittele tapaa, mutta jotain mie tajusin siinä kalliolaisessa yksiössä elämänsä jakamisesta muiden kanssa, kun edellisyön olin vuodattanut ystävälle meikit poskilla kuinka paskalta silloin tuntui. Yhtäkkiä, ei enää tuntunutkaan.

Istun bussissa matkalla kohti Norjan pohjoisinta kaupunkia, Honningsvågia. Irrottauduin äidin roolista kolmeksi viikoksi ja huh, että tää on oudointa pitkään aikaan. Ollaan oltu tiivis kaksikko pojan kanssa viimeisen kaks vuotta ja ensimmäistä kertaa ollaan pitempään kuin viikko erossa. Viikossakin ikävä kasvaa ihan hurjaksi, niin entäpä nyt. Eikä tämä nyt tavallaan mikään erikoinen juttu ole, mie meen töihin ja poika on isänsä kanssa. Vaan kyllä mie silti väitän, että tämä vie taas monta askelta eteenpäin, kohti sitä omaa totuutta. On puhuttu mun omasta reppureissusta tai seikkailusta, joka kestäisi vastaavan ajan ja oon pyöritellyt mielessä voisinko lähteä. Vaikka tiedän mihin mun sydän haluaa ja aikansa sillekin tulee, en jostain syystä ole päässyt siitä syyllisyydestä eroon, että lähtisin vain lomalle. Vaikka kuinka yritän puhua kauniisti itselle ja olla armollinen, se ääni, joka kertoo, etten ansaitse asioita, on jumittunut pyörittämään sitä samaa levyä ees taas jonnekin tuonne mielen sopukoihin ja tuntuu, että vain sen volyymia voi säätää, on/off-nappia ei ole. En kuitenkaan pysty tuntemaan syyllisyyttä, kun lähden töihin, jotkut varmaan ajatteleekin, että kerrankin mieki teen jotain, ajatelkoot. Oli toki se hetki, jolloin punnitsin oman tarpeeni lähteä ja roolini pojan elämässä ja tulin lopputulokseen, että nyt mun on lähdettävä. Kokemaan, oppimaan ja luomaan elämään jotain uutta. Tavallaan on tarve irroittautua kaikesta ja vaikkakin perillä odottaa rakas ystävä ja muutama tuttu naama, on koko miljöö missä olla ja elää ja tehdä töitä eri kuin koskaan aiemmin. NORJA. Ai hitto, miten upeaa. Oon aina ajatellut, että nää jutut tulee elämään, kun on niiden aika ja nyt en oo varmempi mistään niin paljon, että täällä on just nyt mun suunta. Vaikka niin, terve mitkä itkut tulikaan pintaan, kun pojalle piti sanoa heippa. Mutta tää jos mikä valmistaa mua siihen, että voin lomailla ja seikkailla jossain joskus viikkoja ilman poikaa.

Viime kevät ja kesä on tuonut omat haasteensa ja laittanut monta asiaa puntariin, elämän mielekkyydestä ja siitä, kenen ja minkä asioiden pitäisi se onni tuoda mun elämään. Välillä oon vaan ajelehtinut. Oon kaivannut, odottanut ja turhautunut, mutta myös löytänyt, nauttinut ja vastaanottanut. Kuunnellut, puhunut ja ollut hiljaisuudessa. Pakahtunut onnesta niissä yksinkertaisen hyvissä arjen hetkissä kun poika kömpii aamulla viereen ja suukottaa, tai niissä hetkissä riippumatossa maaten, upean musiikin täyttäen lämpimän kesäisen ilman ja löytänyt taas sen läsnäolon, joka on ollut kateissa. Todella työstänyt sitä ajatusta ja jättänyt ulkopuolelle paljon. Mutta niinhän se on, että on paljon helpompaa olla läsnä siinä hyvässä, koska pahasta pyrkii pois. Odottaa aina sitä, että kunhan ei ole niin väsynyt tai kunhan se toinen tulee kotiin. Mutta niissä hetkissä ei oikeasti ole mitään väärää. Ne hetket kuuluvat tähän elämään ja niistä voi löytää voimavaroja aivan uskomattoman paljon, kun antaa tilaa myös sille ikävälle elämässä. Voin oikeasti katsoa taakse ja aiemman syyllisyyden sijaan hyväksyä se, kun ei todella jaksanut ja sitä toisen tai kenen tahansa muun apua odotti ja todella tarvitsi. Ja vaikka apua mie tarvitsen edelleen, niin ihan eri tavalla ja on ihan uskomattoman upeaa jaksaa. Päivästä toiseen, illasta iltaan, ihan todella jaksaa, eikä epätoivoisesti puskea läpi. Että ihan oikeasti lasta nukkumaan laittaessa ei tarvitse pidättää itkua ja epätoivoa siitä väsymyksestä, joka hetkenä minä hyvänsä pyyhkäisee yli voimalla, joka lyö lattiaan, tai paremminkin sängyn pohjalle itkemään. Vaan että oikeasti jaksaa lukea kirjan ja hymyillä niille viimeisille höpöttelyille, joissa taapero kertoo päivästään ja oppimastaan ja kun se tyyppi vihdoin nukahtaa, on aikaa ja jaksamista itselle. Että vaikka taaperon kanssa elämä on yks intensiivisimmistä päivätöistä, mitä tiiän, niin silti, mie jaksan laittaa energiaa vielä mun omaan hyvinvointiin. Joogata, shindoilla, kirjoittaa, lukea, piirtää ja hoitaa kotia, soitella ystäville, puhua elämästä ihmisten kanssa ylipäätään. Ja sieltä, niistä hetkistä, löytää se Milja, joka mie tunnen olevani. Jolle ei ole ollut aikaa ja energiaa ja sitä kautta moni asia elämässä on jäänyt liian vähälle huomiolle, monet ihmissuhteet ja monet läheisten ihmisten elämien tapahtumat.

Oon tuntenut syyllisyyttä itsekkyydestä, ikävöinnistä, syyllisyyttä SURUSTA. On pitänyt pyöritellä näitä jokaista tunnetta ja elämää niiden ympärillä kuin jotain rubiikin kuutioo, että saanut palaset loksahtaan paikoilleen ja tajuaan, että ne kaikki kuuluu siihen kuutioon. Kaikille on oma paikkansa. Kaikki ne eri väriset palat on siellä syystä ja kun ne löytää kohilleen, ne muodostaa harmonisen kokonaisuuden. Ja vaikka se ei oo ollut helppoo, niin aina jotenkin jaksanut yrittää, kun samanväriset palat alkaa löytään toisensa. Pikkuhiljaa käännellen, antaen aikaa niille muutoksille, tutkaillen seuraamuksia. En väitä, että kaikki sivut ois vielä omissa väreissään, mutta ainakin lähempänä ratkaisua kuin aloituspistettä. Kun on aikaa myös niille muille ihmisille elämässään, oppii asioista ihan eri tavalla. Siitä, miten eri ihmiset käsittelee asioita ja siitä, ettei ole oikeaa tai väärää tapaa, vaan erilaisia. Mie teen tämän näin ja hitto, että se tuntuu hyvältä.

Voittajafiilis.

Avasin bloggerin pitkästä aikaa, vähän vahingossakin.. Lukaisin edellisen tekstin huhtikuun lopulta ja en voi kuin ihmetellä, miten pitkä matka noista tuntemuksista ja tapahtumista ja riveistä on kuljettu. Eikä nyt ole vasta kuin syyskuun puoliväli. Neljässä ja puolessa kuukaudessa ollaan tultu tilanteeseen, jossa aamulla herätessäni toki hiukan vielä väsyttää, mutta pään päällä oleva katto ei enää ressaa, tekee mieli pussailla vieressä kuorsaavaa tyyppiä ja olla siitä niin pirun onnellinen ja Ahtonkin nostaa kovin mielellään omasta sängystä pois omiin leikkeihinsä tai sänkyyn meidän kanssa. Siinä sitten hetken vielä torkutaan tai makoillaan ja kun pikkuäijän nälkä alkaa nostaa merkkejään, suunnataan me alakertaan. Eikä mua yhtään enää väsytä. Mieli on niinkin virkeä, että voin alkaa naputtelemaan tätä tekstiä. Ajatukset ja sydän on täynnä ylitsevuotavaa (äh, kumpa keksisin jonkun muun sanan) kiitollisuutta elämästä tällä hetkellä. Ihan normaali arki on just nyt parasta ja miten nauttiikaan siitä, kun se rullaa.

Ai no mitäkö sitten on muuten tapahtunut kesän aikana? No aloitetaan vaikka ihan ilmiselvimmästä. Ahtosta on tullut iso poika, joka jo nukkuu melkein täysiä öitä ja jolla on suht säännöllinen rytmi, jollei nyt joku vaivaa, hampaat tai vatsa. Eli meillä saa jopa joskus nukkua. Ja sitä on tullut myös armolliseksi itselleen, että nukkuu ne päikkärit ja ottaa lepiä itsekin, jos tuntuu, että voimavarat alkaa ehtyä. On oppinut tunnistamaan hälytysmerkit, joskus jopa ennenkuin on liian myöhästä.
Ja mistäkö se sitten johtuu? Uskoisin olevani oikeassa jos väitän, että ammatti-ihmiselle puhuminen on ollut suurimpia tekijöitä paranemisprosessissa. Mie näin omat ongelmat ihan uusin silmin, tajusin, että oli ihan ok olla väsynyt vauva-arjessa ja, että oikeasti käsittelin paljon sellaisia asioita, jotka kuormittaisi ihmistä ihan ilman yöt valvovaa vauvaakin. Se vain piti kuulla jostain niinkin ulkopuoliselta, sellaiselta, joka ei tuntenut minua tai meitä ja joka katsoi tilannetta sieltä kaukaa niin, että pystyi tarpeeksi tylystikin sanomaan mistä luopua hetkeksi ja mikä on nyt tärkeintä.
Ja vaikka mie olinkin ajatellut, että kaikkein tärkeintä olisi Ahto ja vauva-arki, sai hän mut tajuamaan, että tärkeinhän olinkin mie. Sitä toitotti kaikki Juusosta ja ystävistä lähtien meän äitiin ja iskään, mutta joku ihme sai mut kulkemaan sellaiset laput silmillä, että se informaatio ei vain mennyt läpite. Kunnes se meni ja alkuun se aiheutti melkoisen myräkän mun sisällä.
Olin mielessäni eroamassa ja lähtemässä ja välistä varmaan sanoin sitä Juusollekin. Olin varma, että mie käyttäydyin kun mikäkin itsekäs paskiainen, kun aloinkin vaatia aikaa ja tekemistä itselleni. Joskus mie nukuin, joskus tein muuta, mutta pikkuhiljaa huomasin, että elämä alkoi maistumaan. Olin edelleen todella väsynyt ja pelkotiloja oli jos jonkinmoista, mutta niissä auttoi puhuminen ja oma aika, jolloin sain kuunnella, mitä sydämeni oikeasti yritti kertoa.
Kaikessa tässä on kulkenut vierellä minun shindo-ohjaajakoulutus ja olenkin kokenut, että se on ollut yksi isoin yksittäinen asia, joka on paranemisprosessia vienyt eteenpäin. Ensinnäkin meän kouluttajat ja meän ryhmä, joiden kanssa mie sain olla vain minä. Ne päivät olivat mun omaa aikaa ja sain olla lahjakkaiden ja lämminhenkisten ihmisten hoidettavana ja hoitajana ja nauttia siitä voimauttavasta energiasta, joka koulutuspäivissä oli läsnä. Toisekseen, shindon kanssa minun piti vaatia omaa aikaa venyttelylle ja koska shindossa huolletaan niin kehoa kuin mieltä, huolsin samalla omaa kokonaisuuttani opiskellessani. Opin olemaan läsnä itselleni ja kuuntelemaan kehoa kokonaisuutena. Vaikka olin ennenkin tiennyt, että keho ja mieli toimii yhdessä ja tietyt sisäelimet yhdistetään tiettyihin tunteisiin, ja olin käynyt shindossa ja akupunktiossa ja erilaisissa energiahoidoissa, niin nyt vasta osasin kuulostella näitä yhtymäkohtia omassa kehossa ja mielessä. Ja kuinka hyvältä se tuntuikaan, omien tuntemusten ymmärtäminen ja havainnoiminen ja ennen kaikkea se, että mie pystyin itse itseäni hoitamaan.

Sydän- ja ohutsuolimeridiaanien venytys, tulielementti

Sydämenhallitsijan ja kolmoislämmittimen venytys, tulielementti

Yhtäkkiä kesän lopulla mulla olikin todistus kädessä ja näyttöpäivä suoritettuna ja katse kohti ensimmäistä omaa, virallista shindotuntia. Siinäkin hetkessä vielä ajatellen, että kuhan nyt vähän vedän venyttelytunteja jossakin välissä. Mutta kun ensimmäinen tunti oli ohi ja vastaanotto mitä mainioin ja tunnille tunkua, alkoi ajatus ja palo sisällä kasvaa. Olisi tunneille paikkakin. Ehkä sittenkin... Siihen vielä yksi voimauttava koulutuspäivä Ruoppakönkäällä ystävän ja hoitaja-kouluttajaoppilas Kokkosen johdolla ja päätös oli tehty. Flow oli hyvä ja sen vietäväksi helppo antautua, sydän huusi, että tee niin. Firman nimi oli minulle hopeavadilla tarjottu ja eväät matkalle annettu ja nyt minulla on oma toiminimi, RentoiLevi ja shindoilut tehdään nimellä ShindoiLevi. Huhhuh, kuinkas tässä näin kävi. RentoiLevi tulee joskus kattamaan erilaisia rentoutushoitoja ja ehkäpä retriittejä, venyttelytunteja, energiahoitoja ja mitä nyt sitten ikinä keksinkään, mutta nyt pääpaino on shindotunneissa ja yksilöohjauksissa. 
Ja vaikka nyt oma yritys onkin pystyssä, on toiminta sivutoimista ja pääasiallinen palkkatyö tehdään  Aurora Estaten keittiössä. Ihan mahtavaa kokata taas! En tajunnut, että mulla oli sitä niin ikävä. Muistan ne päivät, kun pelkäsin töihin menoa, kun ajattelin, että mie olen ihan paska. Ja ilman Sirlyä ja sitä, että se olis mua kannustanut ja muhun uskonu ja ylipäätään antamut mulle tällaista mahdollisuutta, en olis näin onnellisessa asemassa. Mulla on työ joka ei tunnu työltä ja yritys, jota saan viedä eteenpäin omassa tahdissani. Ja taas mä liikutun.

Maksa- ja sappimeridiaanien venytys, puuelementti

Kaiken tämän jälkeen mie olen vain niin hiton onnellinen. On hetkiä, jolloin pitää nipistää itseä, että mitä just tapahtu ja onko tää todellista, mutta myös hetkiä jolloin kääriydyn tähän epätodelliseen hypetykseen ja vaan nautin tästä kaikesta. Mulla on koti, perhe, ystävät, työ ja yritys. Ja vaikka oon kiitollinen myös muille, jotka on tän mahdollistanut ja mua koko matkalla tukenut, oon aivan uskomattoman kiitollinen itselleni, että oon tehnyt nää päätökset ja jaksanut viedä itseäni eteenpäin ja kuunnellut sydäntä. Just nyt oon siellä, missä mun pitikin tässä vaiheessa elämää olla, vaikken koskaan tällaisesta tiennyt uneksivani. Nyt on voittajafiilis.

Postauksen kuvista, joissa mie olen, kiitän Laura Kokkosta. <3

Tänään haluan jaksaa.

Joka aamu mie herään silmät ristissä, toiveikkaana, että tänään on se päivä. Sellainen hyvä päivä. Mie näen jo aamuviiden auringon säteet, kun Ahto herää ensimmäistä (tai kolmatta) kertaa yössä ja teoriassa ei ole mitään estettä sille, etteikö päivä olisi loistava. Joka tapauksessa aina niin ei ole, enkä ole pysynyt kärryillä onko siihen jotain erityistä syytä, mutta joskus sen päivän paukut loppuu jo Ahton ekoihin päikkäreihin. Eli aikamääreenä abaut nyt. Migreenikin on ollut vaivana jo toista viikkoa. Mutta tänään mikään näistä ei juuri nyt haittaa. Olo on taas hetken toiveikas. Kyllä tämä tästä. Vähän jo tuntuu, että olisi energiaakin. Ehkä ulkoilemaan? Ehkä jotain muuta? Mutta onko se ihme, jos nyt on tällainen olo, kun eilen ei ollut ja nukuin yli puolet päivästä. Nukuin ja nukkumisenkin jälkeen nukuin. Ja kaiken sen nukkumisenkin jälkeen väsytti.

Elämä on päättänyt nyt heittää kovalla kädellä vastoinkäymisiä meän perheen eteen. Tämän meikäläisen tilan lisäksi saatiin tuossa alkuviikosta tietää, että meän rakkaassa kodissa on vuotava katto ja mitä todennäköisimmin suht mittava kosteusvaurio. Kaikki sormet ristiin, että vahingot eivät olisi kauhean laajat, mutta sen näkee vasta kesäkuussa, kun remppahommiin päästään. Eli saattaa olla, että meän koti ei kesäaikaan ookkaan asumiskunnossa ja noh, kyllähän tämä kaikenlaista ressiä pukkaa. Vielä ei edes ole tietoa kenen pussista tämä lysti maksetaan ja vaikka periaatteessa tämä ei meän vika ole, niin pieni mahdollisuus on, että remonttikustannukset lankeavat meidän niskaan. Olo on voimaton koko tilanteen edessä, mutta eipä tässä voi kai muuta kun pyytää maailmankaikkeudelta, että olisi vähän suopeampi meitä kohtaan.

Kävin tällä viikolla ammatti-ihmisen luona juttelemassa tilastani ja ainakin pieniä toivonpilkahduksia sieltä lähti matkaan ja niistä yritän nyt ammentaa voimaa jaksaa. En ainakaan ole hullu tai parantumattomasti sairas. Ja vaikka se kuulostikin hiukan lohduttomalta, että 10 kuukauden univaje korjaantuu n. 20 kuukaudessa, niin lohtu se on pienikin lohtu, eli se, että tämä joskus korjaantuu!

Välillä tuntuu, ettei mikään tässä elämässä ole omissa näpeissä. Ei edes oma jaksaminen tai se, että voisin tsempata itseäni ylittämään tänään itseni. Mutta tänään aion kokeilla. Tänään aion jaksaa. Mutta en aio pakottaa mitään, joten ehkä on parempi sanoa, että tänään HALUAN jaksaa.