Seitsemän kuukautta ja melko päivälleen tasan sitten viime postauksen. Oon mä näköjään avannu Bloggerin useaan otteeseen ja yrittäny kirjailla jotain, mutta njääh. Nyt ensimmäistä kertaa sitten viime kevään, mä haluan jatkaa tätä. Ehkä siks, että kerkiän, ehkä siks, että kone pelittää ees jotenkin, ehkä vaan siks, että mun on niin hyvä. Tai ehkä vaan siks, että tää pieni pää on täynnä ajatuksia.
Aikamoiset tapahtumaketjut on ollu sitten viime kevään ja oon muunmuassa sillon tavannu yhden mielettömän tytön, joka muutti mun elämää omalta osin aivan hurjasti. Se tyttö asuu nykyään melkein naapurissa ja on mun parhaita ystäviä. Se, miten tommoset ihmiset päätyy mun elämään, on ihan arvotus. Mutta juttu, josta mä oon kiitollinen joka päivä. Oon muutenkin saanu elämääni huikeita tyyppejä, ihmisiä, joista haluan pitää kiinni lopunelämääni. Tyyppejä, joiden seura saa mut niin hyvälle tuulelle, että hymyilyttää läpi päivän. Mutta oon mä menettänytkin muutamat. Omat hölmöilyt aikanaan on opettanu, että miten niitä ihmisiä pitikään kohdella. Liian myöhään on liian myöhään, ja se on paska juttu se. Kuitenkaan, ei voi kun kattoo taakse välillä ihan vaan sen takia, että miten pitkälle sitä on edenny tuon ajan jälkeen.
Nyt kun oon vuoden päivät virallisesti ollut sirkkalainen ja koti on oikeasti ollut tunturissa, voin sanoo, etten päivääkään kadu sitä hetkee viime syksyltä, kun nakkasin asuntohakemuksen postiin. Täällä on onni, täällä on koti. Kaiken draaman ja ihmispaljouden keskeltä piti vaan oppia löytään ne hiljaset hetket, joista pitää pitää kiinni ja jotka saa jaksaan arjen ja hälinän keskellä. Ne hetket talvella, kun seisot Utsuvaaralla, keskellä yötä, pakkasta on
-20 ja kuvaat ja ihastelet revontulia. Ne hetket on taianomasia. Ne hetket kevään hangilla, lautailemassa, lumi kimaltaa, ihmiset hymyilee ja sä tunnet, että sä oot vapaa. Ne hetket on uskomattomia. Ne hetket kesällä, kun istut omalla parvekkeella, keskellä yötä, aurinko ei laske ja mistään ei kuulu mitään. Ne hetket on kauniita. Ne hetket syksyllä, kun lähdet päiväretkelle Kätkälle, otat mukaan makkaraa ja termarissa kahvia, parhaan ystävän ja nautit siitä, mitä tää paikka parhaimmillaan tarjoo. Ne hetket on ikimuistosia.
Ja mä voisin jatkaa listaa noista hetkistä loputtomiin.
Mä oon muuttanu mun elämässä tietoisesti ja ei-niin-tietoisesti juttuja ja nyt mä oon tässä. Tyytyväinen, onnellinen, rauhallinen, tasapainossa. Mä teen asioita, joista nautin, niiden ihmisten kanssa, joista välitän hurjasti. Mitä muuta sitä ihminen vaatii.
Tasapaino. Se on ehkä se juttu. Mä jätän jotain tekemättä, että voin tehdä muuta. Ja taas teen jotain, ettei tartte seuraavana päivänä tehdä. Myös sen ymmärtäminen, että en voi tehdä kaikkea enkä tulekaan tekemään, antaa tiettyä varmuutta. Sä teet ne jutut, joihin on mahdollisuus. Ja mahdollisuudet aukee, jos on auetakseen. Tää on elämää.
Kyllähän mä tiiän, miltä tääkin kaikki saattaa kuullostaa. Mutta mulle, just nyt tää on todellisuus, mun elämä ja ne fiilikset mun sisällä. Näin mä nään just nyt maailman ja sen mitä ympärillä tapahtuu. On mahtavaa, kun voi aidosti sanoa ihmisille, että kuuluu tosi hyvää. Mitä sitä voi muuta kuulua, kun sullon mahtavia tyyppejä elämässä ja kaikki rullaa mukavasti.
Enkä mä ole edes rakastunut. Musta on vain tullu lungi. Tässä elämässä on kaikella tapana järjestyä ennen pitkää. Usko siihen on vahva. Vaikka tää maailmantila on yhtä hullunmyllyä, raha-asiat vaivaa kaikilla, työpaikat on kiven alla ja ympäri maailmaa soditaan enemmän ja enemmän, niin on pakko tapahtua paljon hyvääkin. Osataanko me nähdä niitä asioita? Ollaanko me vaan niin sokeita välillä kaikelle hyvälle tässä elämässä? Ne on just ne pienet jutut elämässä, niiden arvostaminen on kultaakin kallimpaa. Kantapään kautta sekin on tullut sisäistettyä.
Mä oon ehkä ennenki puhunu siitä, kun sä elät fiiliksellä. Kun rakastut nopeemmin kuin maailman nopein auto kiihtyy nollasta sataan. Ja jos sä inhoot jotain, sä vihaat sitä koko sydämestäs. Joskus koin sen olevan rankkaa. Nykyään, mä koen sen tuovan tasapainoa. Mun elämässä on pakko olla ääripäitä, jotka tasapainottaa toisiaan. Se, että ny just on niin hyvä, saattaa tarkottaa, että joku päivä en suostu nouseen sängystä, näytän keskaria koko maailmalle ja kiukuttelen pahemmin entä uhmaikänen ipana.
Ja tiiättekö, parasta kaikesta tässä on se, että se on ihan fine. :)
