Kausi alkaa olla taputeltu itse kullekkin. Pikkuhiljaa tunturi tyhjenee, niin turistien kuin tunturityöntekijöiden osaltakin. Tavaraa myydään, autoja pakkaillaan, kimppakyytejä huudellaan, päivitellään sosiaaliseen mediaan, kuinka huikea kausi on takana ja kiitellään ihmisiä siitä. Kootaan kollaaseja hyvistä hetkistä ja retkistä ja luvataan käydä moikkaamassa ympäri Suomen ihmisiä. Tunnepornoa, mulle yks tossa totes. Ei millään tavalla väärin silti. Muistan miltä musta sillon ekan kauden keväällä tuntu. Muistan, miltä tuntu viime keväänä. Tietynlainen haikeus siitä, mitä jää taakse kaikesta tästä talven ihmemaa-kuplasta. Suuria tunteita, uniikkeja kokemuksia, once in a lifetime-hetkiä. Ihmisiä, joista on tullut kuin perhe.
Tänä keväänä mä huomaan olevani todella erilaisessa asemassa... Kaikki se haikeus, kaikki ne ikävän tunteet on pois ja mä mietin vaan, kuinka onnellinen oon kun tää nyt loppuu. Ja siitä, mitä on jäänyt käteen. Uskokaa pois, oon ilonen ja onnellinen lähes jokaikisestä uudesta tuttavuudesta, joita oon saanu ja mulla on paljon unohtumattomia hetkiä tallennettuna niin tietokoneen kun aivojenkin kovalevylle. Kiitos niistä kaikille teille. Vaikka olikin vaikeeta, en silti muistele tätä kautta pahalla. Mä oon ehkä jopa saanut pari uutta ystävää. Mutta miks mua ei silti valtaa se haikeus, niinkun aiemmin. Miksen hyvästele ihmisiä itku silmässä, kun auto toisensa perään lähtee ja mä jään katsoon kun punaset perävalot pikkuhiljaa katoaa.
Ja vastaus on siinä, että kaikki mulle tärkeä pysyy.
Mun mielettömät tyypit, jotka jää.
Ja siitä, että kaiken tän jälkeen, myös mä jään.
