Se on jännää miten paikka, jossa oot kasvanu ei tunnu kodilta. Että itket onnesta kun ajat melkein tuhat kilometriä ja ylität Kittilän rajan tai kun näät ensimmäisen kunnollisen tunturimaiseman. Että
palloilet paikassa, jonka lähellä synnyit ja jossa kadut on tutut ja moikata saa vähän väliä
jotakuta tuttua ja silti, ihmettelet, että miks tuntuu niin orvolta.
Epävarmalta.
Mä tidän, että oon muuttunut. Aivan hurjia määriä siitä tytöstä, joka aikanaan Leville lähti. Arvot on selkiytyneet, haaveet yksinkertaistuneet ja suunnitelmat realistisoituneet. Toiminta on myös sen mukaista. Just nyt haluan nähdä vaivaa niitten asioiden takia, jotka on MULLE tärkeitä. Mutta en mä silti oo niin paljoa muuttunu. Sama omituinen pieni haaveilija se täällä huutelee, se vaan pystyy nykyään tuomaan esille omaa minäänsä paljon rohkeammin ja avoimemmin entä koskaan aiemmin.
Mua melkein ärsyttää, että löysin kodin korvesta. Mua pelottaa ja
ahdistaa niinkin pienen paikan, kuin Nokian melu ja hälinä, ja kaipaan vaan takasin tähän omaan pieneen kotikoloon tänne hiljasen tunturin kupeeseen, missä
elämä vaan näyttää paremman puolensa. Tänäänkin oon hymyilly enemmän kuin laki sallii. Tää aika vuodesta on just se, millon tajuan tosissani olevani kotona.
Ja sitten taas sydäntä riipii
aivan hulluna kun etelään on jäänyt niin monta hyvää ystävää. Miksen saa
niitä mukaan. Särkee sydäntä katsella vierestä lapsuudesta asti toisensa
tunteneiden touhuja ja kuunnella niitä miljoonia kertomuksia. Huomaa
olevansa hieman kateellinen. Ei siitä, etteikö niitä muistoja olis
itselläänkin. Ja ihan mielettömiä sellasia. Mutta että jakaa niitä
näitten tyyppien kanssa. Ja samalla tajuta, että jos tekisin niin, en
olis täydellisesti onnellinen. On opittava oleen yksin, että voi oikeasti olla
onnellinen. Ja se hetki aamulla, kahvikupin ääressä, kun hymyilet autaan
onnellisen hymyä hiljaisuuden keskellä. Siitä sä tiedät olevas todella
onnellinen. Ja oikeassa paikassa, yksinkin.
On kamalaa kaivata kokoajan jotain.
Siis ihmistä tai paikkaa. Materialla en tee mitään. Olen onnellinen
niistä tyypeistä, joiden sohvat on mun koti ja joiden kanssa tunnit ei
riitä höpöttämiseen ja nauruun. Ja samalla kaipaan hulluna kotiin. Täällä kotona mä taas kaipaan näitä ihmisiä. Sen kaipuun kanssa mun on helpompaa elää, kun yleinen olotila on tyyni ja onnellinen. Kaupunki saa mut rauhattomaks ja ressaantuneeks.
Ihan turhan usein viime aikoina oon törmännyt lauseeseen "Kaikkea ei voi saada". Se tuntuu tulevan ilmi ihan joka kulmassa, laulujen lyriikoissa tai ajatuksena niiden takana, ruokavalioissa ja niiden noudattamisessa pitääkseen tavoitteista kiinni jne. Jostain on aina luovuttava. Ja tuntuu, että luovunkin osittain omasta onnellisuudesta. Uskotteko siis, että tää kesä on enemmän teitä kuin mua varten, tää kesä, jonka yritän mahdollisimman tiiviisti viettää mulle rakkaiden ihmisten parissa. Todennäköisesti seuraava tämmönen mahdollisuus tulee parinkin vuoden päästä vasta. Mä rakastan teitä joitain niin kovin, että vaikka pää huutaa kaipuuta yksinoloon ja tunturiin, mä oon silti siellä. Nautin niistä hetkistä, joita jaan teidän kanssa, mutta kun oon yksin, oon enemmän yksinäinen entä koskaan.
Nytkin mä tulin vaan hetkeks kokoon mun päätä, kun siihen tarjoutu mahdollisuus. Mun oli pakko. Ja näköjään se onnistu. Tiedän taas missä mennään, mikä on tärkeetä ja mihin voi luottaa, ketä kannattaa ikävöidä ja ketä arvostaa. Tää paikka antaa mulle jonkinlaisen tuen ja turvan olla minä. Nyt voin taas hetkeks aikaa tulla sinne ja antaa vaan mennä.
Pus.
