Hetkittäin sitä vaan niin kiukuttaa olla aikuinen. Niin lapsellista kuin se onkin. Eikä sais valittaa, eikä sanoa mistään, mutta kyllä tuossa syksyllä nähtiin, mihin joutuu kun liimaa suunsa kiinni, ja jättää asiat sille tolalle, että no eihän mua mikään vaivaa. Sitä tuntuu, että valittaa joka asiasta ja kaikille, vaikka ihan tosissaan, hetkittäin sitä hävettää oikein myöntää, miten typeristä jutuista sitä päätänsä vaivaa. Tässä maailmassa on niin paljon suurempia vääryyksiä, kun mun oman elämän pikku ongelmat. Siitäkin mie haluan ja aion pian kirjoittaa! Mie kirjotin eilen aivan hurjan pitkän stoorin mun syksyisestä hermoromahduksesta ja siitä, miten pikkuhiljaa siitä alkaa olla selvinnyt. Mutta en ikinä painanut julkaise-nappia. Miksi en? Koska yhtäkkiä mie olenkin taas jaksanut kiinnostua tän mökin seinien ulkopuolisesta maailmasta ja jotenkin mie ajattelin, että vaikka mie tietyllä lailla haluaisin sen tekstin maailmalle jakaa, että joku joskus ymmärtäisi, miksi syksyllä olin, niin kuin olin tai ihan vaan, jos se jeesis jotakin joskus, vastaavassa tilanteessa, niin mie rupesin vähättelemään kaikkea kokemaani.
Ja mie mietin tätä juttua yöllä valvoessani, että miksi vähättelin. Tulihan sitä oltua aika paskassa jamassa. Oli päiviä, jolloin mut joutu nostaan sängystä. Mutta mie tajusin, kuinka mie vihdoin alan olla kunnossa, etten mie enää ole siellä, sängyn pohjalla, turtana. Että mie olen oikeasti onnellinen, kaiken tän kärtynkin keskellä, niin mie hymyilen sitä hymyä, jonka tiedän itse olevan sitä mun aidointa. Täytyy oikeasti kiittää kaikkia teitä, joiden ansioo kaikki tää on. Ja itteeni. Sitä oppi kaiken sen karun elämänkokemuksen lisäksi, että mulla on ihan mielettömiä ystäviä, osa yllätti ihan täysin suhtautumisellaan, osasta tuli jopa läheisempiä mulle. Kiitos kaikesta siitä huolenpidosta silloin, patojen auettua niiden vuodatusten kuuntelemisista, poskille läimimisistä, ajan ja tilan antamisesta ja etenkin siitä, että te ootte edelleen siinä ja vaikka tilanteita onkin setvitty vasta jälkikäteen, te ootte antanu anteeks myös. Ja, että mulla on rinnalla ihminen, jota mie voin kaikesta huolimatta ja juuri sen takia katsoa silmiin ja sanoa kuinka paljon se merkitsee, miten paljon siitä välittää, että mie jaan kodin sen kanssa ja mulla on parempi olla kuin koskaan ennen. Vuosi sitten me ei todellakaan tiedetty mihin ryhdyttiin, vuosi me opeteltiin kaikkea tätä ja kantapään kautta opeteltiinkin. Mutta en enää jaksa murehtia, epäillä tai pelätä, koska sie olet näyttänyt, ettei tarvi. Ehkä sie sittenkin vain pysyt siinä, eikä mun tarvii ees piettää kiinni (kovin lujaa).
Mie vain halusin muistuttaa itteeni tällä tekstillä, että kaikki on hyvin, älä akka valita. Nauti. Tänäänkin sai viettää hauskoja hetkiä oman äijän kanssa, kun väsättiin sen rastoja, olipahan lystiä. Eilen ihana ystävä kävi ja saatiin paikattua syksyn aiheuttama rako meän väleissä, kiitos muru siittä. Kohta alkaa työt, turhautuminen omaan olemiseen lakkaa ja alkaa "huoli", riittääkö vapaa-aikaa, mutta mielummin mie mietin sitten sitä, kun turhaudun enää tästä tekemättömyyden määrästä, josta ensin nautti mielettömästi, mutta raja tuli vastaan ehkä kuukausi sitten. Ei silti auta valittaa, kaikki tää vapaa-aika on tuonut syyskuun jälkeen mun elämään hyvinvointia, sekä kropalle että pääkopalle, laatuaikaa rakkaan kanssa, aikaa ystäville, aikaa itselle. Että sitä mie vain halusin sanoa, tän kaiken pimeyden keskellä, että kaikki hyvin. Ekaa kertaa pitkästä aikaa. Alkamassa on just se aika vuodesta, jota mie rakastan kaikkein eniten. On pakkasta, on lunta, on kaunista. Talvi kuulostaakin jo hiljaisuudessaan niin kauniilta. Lumi narskuu kenkien alla ja kun lapsettaa, voi siihen kaatua tekemään lumienkeleitä. Ja mie toivon, että teilläkin on kaikki hyvin. Otetaan kaveria kädestä kiinni, lähetään pulkkaileen, kahville, rinteeseen, kävelylle, mitä vaan ja nautitaan näistä hetkistä. Maailmalla tapahtuvat kauheudet ei oo kovin kaukana täältä ja mikä hetki vaan tää kaikki voi muuttua. Peace and luv. Pitkästä aikaa.
