No ei nyt sentään, mutta jotain sinnepäin. Tämä artikkeli osu mun silmiin tänään kahdesti. Ensimmäisen kerran miespuolisen kaverin jakamana Facebookissa ja toisen kerran Iltalehden sivuilla. Ja kolahti. Ei niin, että täysipäiväisesti kuuluisin tuohon miehiä vähättelevään ryhmään (enhän?!?) mutta allekirjoitan, monetkin kohdat. Ja niin kuin sitä joskus tuota ukkoa tulee julkisesti kavereille mollattua, haluankin nyt muistuttaa itseäni siitä, miten paljon sitä toista rakastaa ja kiittää sitä ehkä hieman ylistävinkin sanoin, vaikka se ei ehkä ole maailman paras, komein tai jumalaisin mies tai ylipäätään täydellisen miehen perikuva. Tosin, jos siltä kysytään, hän on vaatimattomasti jumalasta seuraava. Ja mulle se on täydellisin, joka tähän asti on vastaan tallannut, enkä aatellut vaihtoon laittaa.
Se ei ehkä oo kotona joka hetki, kun sitä tarvis, mutta kun se on, sitä arvostaa sitäkin enemmän.
Se ei ehkä aina muista soittaa takasin, mutta kun se muistaa, sitä yllättyy iloisesti.
Se ei ehkä aina laita pyykkejä kuivumaan, oma-aloitteisesti tai pyydettäessä, mutta kun se laittaa, muistan varmasti kiittää.
Se ei ehkä laita tiskejä koneeseen ja ottaa aina uuden puhtaan kahvikupin, mutta kun se tyhjentää koneen tai muistaa käyttää samaa kuppia, ansaitsee hän kiitoksen.
Se ei ehkä aina kuuntele mun huolia ja murheita, mutta ainakin se on opetellut sen ilmeen, että se näyttää kuuntelevan. Ja se yleensä se riittää.
Se kutsuu mua akaks ja saa monesti kuulla siitä muilta, mutta muistutan vain, että on kulttuureja, jossa akka tarkoittaa jumalatarta, elämän alkuvoimaa tai muuta yhtä vaatimatonta. Not bad at all.
Se ei aina ole romanttinen, mutta sitten kun se on, sitä pitää välillä käskeä lopettaan. Mutta en valita.
Se soittaa välillä kitarariffejään niin kovalla, että ikkunat helisee ja kissat karkaa ulos, mutta välillä se ottaa akkarin käteen ja soittaa mulle takan ääressä, kunnes mä nukahdan.
Se kuorsaa ja välillä se haisee tosi pahalle, mutta nuuskin silti sen tuttua hajua aina, kun pääsen sen kainaloon.
Siltä on melko turha kysyä mielipidettä kodin sisustamiseen, mutta se luottaa mun näkemykseen niin paljon, että mulla on vapaat kädet. Se jos mikä on arvostusta.
Se pukeutuu välillä mitä omituisimpiin rytkyihin, mutta antaa myös meikäläisen tehdä niin. Välillä me löydetään aarteita toistemme vaatekaapeista.
Se puhuu välillä mitä härskeimpiä ja jossain mielessä kovin privaattejakin juttuja avoimesti kaikille, mutta ikinä, ainakaan mun kuullen, se ei kerro niitä negatiivisessa valossa.
Oishan näitä jatkaa listaa, mutta koska tän päivänen kiukku ohareista alkaa pikkuhiljaa tän myötä hälvetä, enkä tiedä saanko selkäsaunan tällaisen julkisen mussunmussun-jauhannan ansioista ja varsinkin kun rakasta ukkoani ei koskaan tarvitse jalustalle nostaa, hänen siellä omassa vaatimattomuudessaan jatkuvasti ollessa, on aika lopettaa. You know that I LUV ya.
