Täytyy sanoa, että onneksi romahdin viime syksynä ensimmäisen kerran koskaan. Jos olisin pitänyt sisälläni asioita yhtään pidempään, en olisi tässä. Ja tällä tarkoitan elämäntilannettani, jossa minulla on lapsi tulossa, upea mies rinnalla ja muutenkin perusasiat kunnossa. Jos olisin pitänyt asiat sisälläni, olisi musta tullut katkera ja sulkeutunut, tunnevammainen ääliö, joka olisi kostanut sen, miten minua kohdeltiin, kaikille vastaantuleville. Vaikkakin oma romahdukseni oli monien asioiden summa, en kiellä, etteikö yhden ihmisen tekemiset, epärehellisyys ja välinpitämättömyys tietyissä asioissa olisi ollut suurin syy, miksi mie flippasin. Mutta ihmiset muuttuvat, eikä saa jäädä miettimään sitä, kuka sut rikkoi tai veti maton jalkojen alta, vaan sillä on väliä, joka jäi, vaikka olisi voinut lähteä, ja auttoi sut ylös, korjaten samalla omia virheitään. Vuodessa voi tapahtua paljon, enkä ole koskaan määrittänyt elämääni ajan perusteella, vaan rytmin, jossa asiat tapahtuu. Niin vain tässä ollaan, täysin eri tilanteessa, kuin vuosi sitten, silti, saman ihmisen kanssa.
Miksi silti mieleni tuo esille näitä epäkohtia, jotka luulin jo käsittelleeni. Ihme epäilyksiä, henkistä väsymystä, yksinäisyyden ja syyllisyyden tunteita ja vaikka ja mitä. Turhaa katkeruutta ja pettymystä menneestä. Ja taas mie yritän tunkea niitä sisälleni hiljaa ja jaksaa. En pyydä apua tai vastaa rehellisesti, jos minulta kysytään, miten menee. Mielessäni pyörii, että eihän sulla ole mitään valitettavaa, joten vastaa, että hyvin menee. Mutta meneekö, jos vähän väliä purskahtelen itkuun ja tuntuu, että kauneimpinakin aurinkoisina kevätpäivinä mua seuraa semmoinen oma henkkoht harmaa pilvi pään päällä ja ilon tunteita on todella vaikea löytää, uskokaa pois, olen yrittänyt.
Että tuota, raskaus on naisen parasta aikaa? Voisin väittää omalla kohdallani, että ei. Vaikkakin olen säästynyt pahimmilta, lapsi on tiettävästi voinut koko ajan hyvin, tosin siitä syystä minä en niinkään, on tämä kaiken, menneen, nykyisen ja tulevan kokoaikainen prosessoiminen ja läpikäyminen erityisherkän mielelle jotain aivan kamalaa. Ja varsinkin kaikesta irtipäästäminen, kun ne asiat tarrautuu pienillä terävillä kynsillään suhun. Siihen kylkeen kun keväällä lyötiin Juuson burn out, loppuunpalaminen, työuupumus, hermoromahdus, you name it ja sen pikkuhiljaa alkanut, nyt jo ihan hyvällä mallilla oleva paranemisprosessi, on tässä ollut käsiteltävää yhdelle sun toiselle.
Nyt puolestani mie olen ollut toiselle se tuki ja turva. Samalla palaten käsittelemään asioita, jotka mie olen kokenut niin erilaisin silmin, jotka käsittelin yksinäni läpi ja joista yhdessä jatkettiin eteenpäin. Ollaan käsitelty yhdessä ja erikseen elämän tarkoitusta, isyyttä, äitiyttä, vanhemmuutta, omaa lapsuutta, parisuhdetta, työtä, musiikkia, mennyttä, tulevaa, nyt olevaa, iloa ja surua ja koko tunneskaala, pariinkin kertaan. On itketty ja naurettu, huudettu ja tapeltu, halattu, suudeltu ja rakastettu. En tajunnut koskaan ennen, että tätä se rakkaus on. Tai tajusin, mutta en ole sitä omalla kohdalla kokenut aiemmin näin vahvana. Alan ymmärtää, miksi monet eroavat. Sitä yrittää pärjätä yksin, vaikka tarkoitus olis pärjätä yhdessä, auttaa toista silloin, kun se on heikompi, katsoa oman jaksamisen ulkopuolelle ja myöntää toiselle ihmiselle, että minusta ei juuri nyt ole tähän kaikkeen. Olla itselle armollinen ja hyväksyä, että nyt mennään niillä mitä on. Monet ihmiset kääntävät selkänsä lopullisesti, vaikka oikeasti pitäisi kohdata toinen kaikessa siinä heikkoudessa, jota olemme, ihmisinä. Vaikkakin se on juuri nyt tarkoittanut mulle sitä, että minä hoidan juoksevat asiat, materialistisen valmistautumisen vauvan tuloon ja monia monia yksinäisyyden hetkiä, en voi vaatia itseltäni enkä Juusolta enempää. On paljon tärkeämpää, että Juuso tulee kuntoon nyt, kuin pitkittää oireilua ja prosessia pitkälle vauvan syntymän jälkeen, koska me molemmat tiedetään, kuinka paljon me sitten toisiamme tarvitaan.
Siksi mun pitää muistaa myös oma jaksaminen, ja kun vihdoin sain tuossa taannoin avattua sanaisen arkkuni ja pyydettyä joltain apua, oikeasti, helpotti hiukan. En voi kaataa omaa kuormaani Juuson harteille juuri nyt, koska fakta on, etten saa sieltä apua, jota nyt kaipaisin. Tarvitsen lohduttavia sanoja jo olevilta äiti-ihmisiltä, samanhenkisiltä kuin mie, jolle henkinen puoli ja kaikenlainen "hippimäinen hengellisyys" on myös tärkeää. On ihana kuulla, että kaikki, mitä käyn läpi, on normaalia ja että, ei, minun ei tarvitse meditoida, jos en siihen tilaan pääse. Joten ystävät rakkaat, jotka tätä luette, olette mulle maailman tärkeimpiä, mutta mun on vaikea pyytää apua teiltä, jotka ette ole jo äitejä tai teiltä äideiltä, jotka ette usko samanlaisiin asioihin kuin minä. Äitiys, äidiksi tuleminen, raskaus, on niin yksilöllistä, että tapauksia on niin paljon, kuin tähän maailman ikään mennessä on ollut raskaana olleita naisia. En halua turhaan ressiä, jos meidän turvakaukaloon ei ehkä kuulukkaan telakkaa tai meillä ole jotain turhantärkeää tavaraa vielä tai tule koskaan olemaankaan. Lapsia on pukattu maailmaan niin ammoisista ajoista lähtien, että mie en halua ressata näin turhista. Huomaan kuitenkin sellaisten asioiden kaatuvan päälle välillä ja tekee mieli vain kiljua koko kiukku pihalle. Onneks asutaan keskellä mettää, niin saan niin tehdäkin, eikä kukaan kuule.
Ja mitä siihen yksinäisyyteen tulee. Voi, se on niin monimuotoista. Olen aina nauttinut omasta ajasta ja siitä, että voin touhuilla yksin. Nyt kuitenkin, kun moni asia rajoittuu tämän fyysisen olomuodon takia, enkä edes parin kilometrin lenkkiä tee, koska vauva painaa jotain sisäelintä, aiheuttaen kovaa lihaspistosta alavatsaan ja erilaiset kyykistelyt ja kyyristelyt rajoittuvat vatsan ottaessa vastaan, joutuu tyytymään aika vähiin aktiviteetteihin. Suomeks sanottuna koen olevani kovin tylsää seuraa! Nyt vielä, kun sain itseni kipeäksi ja tässä vieläkin siitä parannellaan, en päässyt juuri nauttimaan kotimetsän hiljaisuudesta, kun hirveenä viitsi tukkoisena maastoon lähteä. Onneksi on ollut ihana road trip Juuson kanssa Lofooteille, grilli-iltaa ystävien kanssa, pientä palailua unisiepparien rakentelun pariin ja ihania kyläilijöitä Rovaniemeltä. Ja nyt lämpöä etelän kesässä, kun saavuin Nokialle viettämään kesää ja loppuodotusajan. Ei ainakaan heti pitäisi seura loppua.
Pitiköhän tän kaiken ajatusoksennuksen seasta löytyä joku punainen lankakin.. Ehkä. Ehkä piti muistuttaa vain itselle, että ei tarvitsekaan pärjätä yksin, että ei tarvitse aina jaksaa kaikkea, että onhan niitä kivojakin asioita ja mitä vielä. Käydä vain läpi näitä tunteita, mulla aina helpottaa, kun kirjoitan. Miksi julkisesti, noh, jos tästä joskus on jollekin iloa tai apua tai jonkun tiedonjano ja tirkistelynhalu muiden elämään tyydyttyy, niin mie sen mielellään tarjoan. En häpeä elämää, jossa kolhut on mukana, jossa jonain päivinä en haluais nousta sängystä ja kaikkina päivinä lapsen hankkiminen ei ole ollut paras idea kaikista. Oi kyllä, sanoin senkin ääneen. Mutta miksi valehdella. Tämänkin päivän oon kiukunnut mielessäni ja stressannut turhista, päättänyt etten halua kuulla Juusosta taas moneen päivään mitään (mieli muuttui jo hieman), huokaissut monta kertaa miettien mitä kesä tuo tullessaan, yrittänyt olla miettimättä menneitä ja keskittyä "tähän hetkeen", koska kuinka usein sen kuuleekaan, että se on niin tärkeää. Paskat. Tai on, mutta kun kiukuttaa, on tästä hetkestä vaikea saada kiinni, kun menneisyyden demonit hamuaa kiinni sun mieleen tai hoitamattomat asiat ressaa.
Mutta huomenna mie nään ihanaa ystävää ja minun rakasta haltijakummilasta, joka on kerenny jo unohtaa minut varmana, niin isoksi tytöksi se on jo kasvanu sitten viime näkemisen..! Suuntaan kaupunkiin, joka viime kesän takia tuo mieleeni ikäviä muistoja, mutta josta nyt aion pyyhkiä ne ja korvata uusilla, paremmilla. Ja sunnuntaina taas, minä pääsen oman Pää-äijäni kainaloon ja meillä on jotain, mitä olen vuoden odottanut, kesäpäiviä yhdessä. Aion nauttia siitä, ettei kaikkea tarvi suorittaa, päästää irti (ainakin hetkittäin) stressistä ja parantaa maailmaa ja jakaa taakkaa muiden kanssa, sekä omaani että muiden, koska ketään, ei niin ketään, kuulu jättää pärjäämään yksin, sillä meitä, laumaeläimiä, ei siihen ole luotu. Tuokoon tämä kesä meille kaikille jaksamista, asioista irtipäästämistä ja hyväksyntää sille, että me olemme vain ja ainostaan ihmisiä, jotka jaksavat vain ja ainoastaan rajallisen määrän, niin työtä kuin huviakin. Todennäköisesti taas viikon sisään kiukuttelen samoista syistä ja purskahdan itkuun ja tuijotan tyhjyyttä ikkunasta ja yritän syyttää hormooneja kaikesta, mutta ehkä sitten kirjoitan lisää tai palaan tähän.
Piis and luv,
Neitopeikko
