Sairaalassa ahdisti. Olin surullinen niin hormoonien kuin "sairaalapelkoni" takia, eikä saanut lepoa, kun aina joku tuli ruokkimaan, siivoamaan, tutkimaan ja testaamaan. Ja kun kuitenkaan epäilystä pienen kanssa pärjäämisestä ei ollut, ja olin aivan valmis poistumaan heti luvan saatua, oli vuorokauden pakollinen tarkkailuaika sekä minun että vauvan infektioriskin takia minulle hieman tuskaa. Ihana hoitohenkilökunta ja yllärit keittiöltä (kiitos Aino❤) kuitenkin pelasti paljon ja maanantaina pakattiin kamat ihan hyvällä fiiliksellä. Automatkalla kotiin kyynelehdin hormoonien takia koko sen vastuun painosta, joka meidän mukana sairaalasta lähti. Ja silti, olin onnellisempi, entä koskaan. Rinnalla mitä ihanin mies ja sylissä mitä täydellisin valkohapsinen poikalapsi. Mulla oli kaikki hyvin.
Mummulaan päästyämme söin jäätävällä ruokahalulla mitä eteen annettiin, imetin vauvan ja kaappasin kainaloon ja nukahdin sikeästi ensi kertaa moneen päivään. Ensimmäinen yö meni hyvin, vauva heräili sen mitä heräili ja vaippaa vaihdettiin ja syötettiin. Minä tosin nukuin ensimmäisen heräämisen jälkeen vain pinnallista unta, kun alitajunta tiedosti vauvan pienimmätkin inahdukset.
Mutta unettomasta yöstä ja kaikista kivuista huolimatta, ensimmäisenä aamuna kotona meikä paineli kevyelle kävelylenkille prosessoimaan mennyttä ja tulevaa. Vihdoin minun ikävä raskausaika oli ohi ja kaikelle uudelle ja jännittävälle oli avattu ovi. En voinut kuin miettiä oliko pahin jo tosiaan ohi ja oltiinko me saatu niin leppoisa vauva, miltä edeltävät päivät olivat antaneet ymmärtää. Oli ihanaa olla hetki yksin ilman Juusoa, ilman mahaa ja vielä ilman vauvaa. Mun ei vielä hetken vertaa ole tässä viikkojen aikana tullut ikävä masua, vaikkakin se oli kaunis. Ehkä se johtuu siitä, kuinka helpolla selvisin. Vatsa kiloineen jäi synnärille, arpia ei ole nimeksikään ja palautuminenkin on hyvässä vauhdissa. Voin istua, ruoka maistuu ja vanhat vaatteet on isoja. Poden jopa huonoa omaatuntoa, kun kuullut ja nähnyt erilaisia kauhutarinoita ja nyt mulla onkin kaikki näin hyvin. Edelleen isoin hatunnosto kaikille äidille, niin yksilöllistä kuin tää onkin, ollaan kaikki melkoisia selviytyjiä.
Kotona on oltu nyt viikko. Vaikka tuntuisi jo pidemmältä. Toisaalta päivät on ohi hujauksessa. Sitä tää pätkittäisuni teettää. Ja kaikki niin tarpeellinen ja tarpeeton tehtävä. Viime viikonloppu matkattiin kohti rakasta hippimökkiä parin pysähdyksen taktiikalla, Kokkolassa hotelliyö ja Oulussa sukulointia. Vauva on ihan reissuäijä, matka sujui sen puolesta aivan loistavasti. Kun kotipihaan sunnuntaina päästiin, auto ääriä myöten piukassa tavaraa ja perse hellänä autossa istutuista kilometreistä, oli tunnelataus melkoinen. Ja sen purkautuminen melkoinen koettelemus. Tyyppi ei halunnut nukahtaa uudessa paikassa, tavarat oli siellä sun täällä, kissat piti halailla ja ruokkia, piti pedata sänkyä, siivota ja laittaa ruokaa. Kaiken uuden ja vanhan kohdatessa mie ahdistuin. Kaikki vitutti. Väsymys ja kaikki mahdolliset tunteet ryöppysi niskaan. Vauvaakin tuntui ahdistavan. Eikä Juusokaan varmaan niltä tunteilta säästynyt.
Pari päivää meni purkaessa tavaroita. Jaksaminen oli kortilla. Vauva itki lähes koko ajan, ja mie pohdin päätä puhki, mikä vaivaa. Lopulta todettiin d-vitamiinitippojen aiheuttavan niin kovia vatsanväänteitä pikkumiehelle, että jätettiin ne hetkeksi pois. Haettiin myös apteekista kaikki mahdolliset avut ja nyt on alkanut helpottaa. Mutta rehellisesti, väsyttää. Hormoonit lykkää mitä synkimpiä ajatuksia pääkoppaan ja pinna on ollut kireällä lähes koko ajan. Mutta koko ajan helpottaa. Meidän tyyppi on vain kovin valvovaista sorttia päiväsaikaan ja kun sen tarpeet nyt menee kaiken edelle, on tähän kaikkeen uuteen ollut melko totuttelu ja siinä sivussa on tullut tiuskittua ja äyskittyä ihan turhasta. Onneksi tuo mies jaksaa, tai ainakin yrittää jaksaa, ymmärtää mua, omien tuntemuksiensa ja touhujensa keskellä. On todettava, että helpompikin vauva-arki on haastavaa näin alkuun. Periaatteessa ollaan tehty tähän väliin muutto etelästä pohjoiseen ja opeteltu elämään uuden ihmisen alun kanssa täysin erilaista päivärytmiä, kuin mihin kumpikaan on tottunut.
Ja mie myönnän, että apu ei olisi pahitteeksi. Etelään jäänyt tukijoukko mummuine ja vaareineen, lukuisine tätine ja setineen on iso menetys meidän koplalle, vaikka onhan meillä täälläkin omat ihmisemme. Kiitollisena muistelen kesää Siurossa, kaikki mitä tuli koettua oli kaiken sen koti-ikävän arvoista. Ikävä rakkaita kohtaan taas, on aivan valtava, mutta koti on koti. En vieläkään, näiden neljän Lapissa vietetyn vuoden jälkeen ymmärrä, miksi en pysty yhdistämään tätä kaikkea. Onneksi nyt mulla on ihana koti ja oma rakkain perhe samassa paikassa, melkoinen lottovoitto sekin. Uskon silti, että rakkaat etelässä antaa mulle tänne asti voimaa jaksaa vaikka olis vähän hankalampaakin. Ootte mielessä, päivittäin.
Ja voiko tämä nyt niin hankalaa olla. Hetkittäin olen masentunut ja kaikki tuntuu toivottomalta. Mutta sen ääneen myöntäminenkin taitaa auttaa. Kun uskaltaa myöntää, että asia nyt on niin, en mahda hormooneille juuri mitään ja apu, se jos joku, missä muodossa tahansa, on tervetullutta. Kun nyt kuuntelen tuota pientä tuhisijaa tuossa vierellä, en voi valittaa. Vauva on suhteellisen helppo. Ihana. Kaunis. Sosiaalinen, syö ja yleensä nukkuu hyvin. Minä taas ylikierroksilla ja en tee niin. En osaa ottaa kunnolla omaa aikaa rentoutuen, vaan touhuan kotitöitä, nälkä on imetyksen takia pohjaton ja koko aikainen, yöt menee imetysten välit valvoen, uni ei vain tule, hormoonien takia itku herkillä ja sitä ehkä yliarvioi oman kuntonsa, mutta silti maailmassa on kaikki hyvin, kun tuo vähän tuhahtaa söpösti ja nostaa pientä hymyä huulilleen unissaan. Eilen käytiin naapurissa syömässä koko perheen voimin ja tänään pääsin takapihalle sieniä ja marjoja poimimaan ystävän seurassa, Juuson ollessa vauvan kanssa. Jostain pystyi päästämään irti tuossa sateen raikastamassa metsässä ja tajusi noiden pienien hetkien merkityksen. Vauva nauttii paljon enemmän ei-niin-kireän äidin seurasta kuin sen, jolla kiristää päätä migreenin ja väsymyksen takia ja joka tuskastuu niin vauvaan kuin mieheensä, kun ei osaa vastata heti lapsensa hätään. Mun pitää muistaa oma ja myös Juuson hyvinvointi ja oma aika, sekä yhteiset hetket, että meidän vauva-arki tuntuu helpommalta. Häntäluuta ehkä särkee, selkä vähän kramppaa, migreeni on jokapäiväinen, silmäpussit vähän tummuu päivä päivältä ja tissit vuotaa maitoa muidenkin lasten tarpeisiin. Mutta maailmani on muuttunut. Hyvin paljon ulkoisesti entisellään, mutta yhden pienen aarteen takia sisällöltään niin erilainen, että sen pikkuhiljaa sisäistäminen on ehkä elinikäinen projekti. Eikä mua kaduta tippaakaan oikeasti, vaikka pahimmissa masennuspuuskissani mietinkin että pitikö sitä. Piti ja onneksi pitikin! Tuo ihana vaaleatukkainen hurmuri piristää kyllä päivää aika kummasti, kun siihen vain muistaa keskittyä. Tiskit voi odottaa. Koti saa näyttää siltä, että täällä asuu perhe. Näistä hetkistä pitää osata nauttia. Tuo jäpikkä on jo kohta kuukauden ikäinen! Ja kasvanut jo hurjia määriä. Joka päivä se oppii uutta. Joka päivä minä ja me opitaan uutta. Huh. Pittää ehkä kiinnittää turvavyö, koska tuntuu, että tästä tulee melkoinen matka.
Piis änd LUV ❤,
Mama-peikko
