Voittajafiilis.

Avasin bloggerin pitkästä aikaa, vähän vahingossakin.. Lukaisin edellisen tekstin huhtikuun lopulta ja en voi kuin ihmetellä, miten pitkä matka noista tuntemuksista ja tapahtumista ja riveistä on kuljettu. Eikä nyt ole vasta kuin syyskuun puoliväli. Neljässä ja puolessa kuukaudessa ollaan tultu tilanteeseen, jossa aamulla herätessäni toki hiukan vielä väsyttää, mutta pään päällä oleva katto ei enää ressaa, tekee mieli pussailla vieressä kuorsaavaa tyyppiä ja olla siitä niin pirun onnellinen ja Ahtonkin nostaa kovin mielellään omasta sängystä pois omiin leikkeihinsä tai sänkyyn meidän kanssa. Siinä sitten hetken vielä torkutaan tai makoillaan ja kun pikkuäijän nälkä alkaa nostaa merkkejään, suunnataan me alakertaan. Eikä mua yhtään enää väsytä. Mieli on niinkin virkeä, että voin alkaa naputtelemaan tätä tekstiä. Ajatukset ja sydän on täynnä ylitsevuotavaa (äh, kumpa keksisin jonkun muun sanan) kiitollisuutta elämästä tällä hetkellä. Ihan normaali arki on just nyt parasta ja miten nauttiikaan siitä, kun se rullaa.

Ai no mitäkö sitten on muuten tapahtunut kesän aikana? No aloitetaan vaikka ihan ilmiselvimmästä. Ahtosta on tullut iso poika, joka jo nukkuu melkein täysiä öitä ja jolla on suht säännöllinen rytmi, jollei nyt joku vaivaa, hampaat tai vatsa. Eli meillä saa jopa joskus nukkua. Ja sitä on tullut myös armolliseksi itselleen, että nukkuu ne päikkärit ja ottaa lepiä itsekin, jos tuntuu, että voimavarat alkaa ehtyä. On oppinut tunnistamaan hälytysmerkit, joskus jopa ennenkuin on liian myöhästä.
Ja mistäkö se sitten johtuu? Uskoisin olevani oikeassa jos väitän, että ammatti-ihmiselle puhuminen on ollut suurimpia tekijöitä paranemisprosessissa. Mie näin omat ongelmat ihan uusin silmin, tajusin, että oli ihan ok olla väsynyt vauva-arjessa ja, että oikeasti käsittelin paljon sellaisia asioita, jotka kuormittaisi ihmistä ihan ilman yöt valvovaa vauvaakin. Se vain piti kuulla jostain niinkin ulkopuoliselta, sellaiselta, joka ei tuntenut minua tai meitä ja joka katsoi tilannetta sieltä kaukaa niin, että pystyi tarpeeksi tylystikin sanomaan mistä luopua hetkeksi ja mikä on nyt tärkeintä.
Ja vaikka mie olinkin ajatellut, että kaikkein tärkeintä olisi Ahto ja vauva-arki, sai hän mut tajuamaan, että tärkeinhän olinkin mie. Sitä toitotti kaikki Juusosta ja ystävistä lähtien meän äitiin ja iskään, mutta joku ihme sai mut kulkemaan sellaiset laput silmillä, että se informaatio ei vain mennyt läpite. Kunnes se meni ja alkuun se aiheutti melkoisen myräkän mun sisällä.
Olin mielessäni eroamassa ja lähtemässä ja välistä varmaan sanoin sitä Juusollekin. Olin varma, että mie käyttäydyin kun mikäkin itsekäs paskiainen, kun aloinkin vaatia aikaa ja tekemistä itselleni. Joskus mie nukuin, joskus tein muuta, mutta pikkuhiljaa huomasin, että elämä alkoi maistumaan. Olin edelleen todella väsynyt ja pelkotiloja oli jos jonkinmoista, mutta niissä auttoi puhuminen ja oma aika, jolloin sain kuunnella, mitä sydämeni oikeasti yritti kertoa.
Kaikessa tässä on kulkenut vierellä minun shindo-ohjaajakoulutus ja olenkin kokenut, että se on ollut yksi isoin yksittäinen asia, joka on paranemisprosessia vienyt eteenpäin. Ensinnäkin meän kouluttajat ja meän ryhmä, joiden kanssa mie sain olla vain minä. Ne päivät olivat mun omaa aikaa ja sain olla lahjakkaiden ja lämminhenkisten ihmisten hoidettavana ja hoitajana ja nauttia siitä voimauttavasta energiasta, joka koulutuspäivissä oli läsnä. Toisekseen, shindon kanssa minun piti vaatia omaa aikaa venyttelylle ja koska shindossa huolletaan niin kehoa kuin mieltä, huolsin samalla omaa kokonaisuuttani opiskellessani. Opin olemaan läsnä itselleni ja kuuntelemaan kehoa kokonaisuutena. Vaikka olin ennenkin tiennyt, että keho ja mieli toimii yhdessä ja tietyt sisäelimet yhdistetään tiettyihin tunteisiin, ja olin käynyt shindossa ja akupunktiossa ja erilaisissa energiahoidoissa, niin nyt vasta osasin kuulostella näitä yhtymäkohtia omassa kehossa ja mielessä. Ja kuinka hyvältä se tuntuikaan, omien tuntemusten ymmärtäminen ja havainnoiminen ja ennen kaikkea se, että mie pystyin itse itseäni hoitamaan.

Sydän- ja ohutsuolimeridiaanien venytys, tulielementti

Sydämenhallitsijan ja kolmoislämmittimen venytys, tulielementti

Yhtäkkiä kesän lopulla mulla olikin todistus kädessä ja näyttöpäivä suoritettuna ja katse kohti ensimmäistä omaa, virallista shindotuntia. Siinäkin hetkessä vielä ajatellen, että kuhan nyt vähän vedän venyttelytunteja jossakin välissä. Mutta kun ensimmäinen tunti oli ohi ja vastaanotto mitä mainioin ja tunnille tunkua, alkoi ajatus ja palo sisällä kasvaa. Olisi tunneille paikkakin. Ehkä sittenkin... Siihen vielä yksi voimauttava koulutuspäivä Ruoppakönkäällä ystävän ja hoitaja-kouluttajaoppilas Kokkosen johdolla ja päätös oli tehty. Flow oli hyvä ja sen vietäväksi helppo antautua, sydän huusi, että tee niin. Firman nimi oli minulle hopeavadilla tarjottu ja eväät matkalle annettu ja nyt minulla on oma toiminimi, RentoiLevi ja shindoilut tehdään nimellä ShindoiLevi. Huhhuh, kuinkas tässä näin kävi. RentoiLevi tulee joskus kattamaan erilaisia rentoutushoitoja ja ehkäpä retriittejä, venyttelytunteja, energiahoitoja ja mitä nyt sitten ikinä keksinkään, mutta nyt pääpaino on shindotunneissa ja yksilöohjauksissa. 
Ja vaikka nyt oma yritys onkin pystyssä, on toiminta sivutoimista ja pääasiallinen palkkatyö tehdään  Aurora Estaten keittiössä. Ihan mahtavaa kokata taas! En tajunnut, että mulla oli sitä niin ikävä. Muistan ne päivät, kun pelkäsin töihin menoa, kun ajattelin, että mie olen ihan paska. Ja ilman Sirlyä ja sitä, että se olis mua kannustanut ja muhun uskonu ja ylipäätään antamut mulle tällaista mahdollisuutta, en olis näin onnellisessa asemassa. Mulla on työ joka ei tunnu työltä ja yritys, jota saan viedä eteenpäin omassa tahdissani. Ja taas mä liikutun.

Maksa- ja sappimeridiaanien venytys, puuelementti

Kaiken tämän jälkeen mie olen vain niin hiton onnellinen. On hetkiä, jolloin pitää nipistää itseä, että mitä just tapahtu ja onko tää todellista, mutta myös hetkiä jolloin kääriydyn tähän epätodelliseen hypetykseen ja vaan nautin tästä kaikesta. Mulla on koti, perhe, ystävät, työ ja yritys. Ja vaikka oon kiitollinen myös muille, jotka on tän mahdollistanut ja mua koko matkalla tukenut, oon aivan uskomattoman kiitollinen itselleni, että oon tehnyt nää päätökset ja jaksanut viedä itseäni eteenpäin ja kuunnellut sydäntä. Just nyt oon siellä, missä mun pitikin tässä vaiheessa elämää olla, vaikken koskaan tällaisesta tiennyt uneksivani. Nyt on voittajafiilis.

Postauksen kuvista, joissa mie olen, kiitän Laura Kokkosta. <3

Tänään haluan jaksaa.

Joka aamu mie herään silmät ristissä, toiveikkaana, että tänään on se päivä. Sellainen hyvä päivä. Mie näen jo aamuviiden auringon säteet, kun Ahto herää ensimmäistä (tai kolmatta) kertaa yössä ja teoriassa ei ole mitään estettä sille, etteikö päivä olisi loistava. Joka tapauksessa aina niin ei ole, enkä ole pysynyt kärryillä onko siihen jotain erityistä syytä, mutta joskus sen päivän paukut loppuu jo Ahton ekoihin päikkäreihin. Eli aikamääreenä abaut nyt. Migreenikin on ollut vaivana jo toista viikkoa. Mutta tänään mikään näistä ei juuri nyt haittaa. Olo on taas hetken toiveikas. Kyllä tämä tästä. Vähän jo tuntuu, että olisi energiaakin. Ehkä ulkoilemaan? Ehkä jotain muuta? Mutta onko se ihme, jos nyt on tällainen olo, kun eilen ei ollut ja nukuin yli puolet päivästä. Nukuin ja nukkumisenkin jälkeen nukuin. Ja kaiken sen nukkumisenkin jälkeen väsytti.

Elämä on päättänyt nyt heittää kovalla kädellä vastoinkäymisiä meän perheen eteen. Tämän meikäläisen tilan lisäksi saatiin tuossa alkuviikosta tietää, että meän rakkaassa kodissa on vuotava katto ja mitä todennäköisimmin suht mittava kosteusvaurio. Kaikki sormet ristiin, että vahingot eivät olisi kauhean laajat, mutta sen näkee vasta kesäkuussa, kun remppahommiin päästään. Eli saattaa olla, että meän koti ei kesäaikaan ookkaan asumiskunnossa ja noh, kyllähän tämä kaikenlaista ressiä pukkaa. Vielä ei edes ole tietoa kenen pussista tämä lysti maksetaan ja vaikka periaatteessa tämä ei meän vika ole, niin pieni mahdollisuus on, että remonttikustannukset lankeavat meidän niskaan. Olo on voimaton koko tilanteen edessä, mutta eipä tässä voi kai muuta kun pyytää maailmankaikkeudelta, että olisi vähän suopeampi meitä kohtaan.

Kävin tällä viikolla ammatti-ihmisen luona juttelemassa tilastani ja ainakin pieniä toivonpilkahduksia sieltä lähti matkaan ja niistä yritän nyt ammentaa voimaa jaksaa. En ainakaan ole hullu tai parantumattomasti sairas. Ja vaikka se kuulostikin hiukan lohduttomalta, että 10 kuukauden univaje korjaantuu n. 20 kuukaudessa, niin lohtu se on pienikin lohtu, eli se, että tämä joskus korjaantuu!

Välillä tuntuu, ettei mikään tässä elämässä ole omissa näpeissä. Ei edes oma jaksaminen tai se, että voisin tsempata itseäni ylittämään tänään itseni. Mutta tänään aion kokeilla. Tänään aion jaksaa. Mutta en aio pakottaa mitään, joten ehkä on parempi sanoa, että tänään HALUAN jaksaa.

Jatkuva univaje ja masennuksen mantra.

Oon alottanu ja alottanu tätä tekstiä kymmeniä kertoja. Lopulta kuitenkin aina lopettanut kesken, tai siis ensimmäisten rivien jälkeen, kun ajatus ei pysy koossa tai silmät auki tai ei vain halua sitä negatiivisuuden puuskaa manifestoida maailmaan tässä(kin) muodossa. Ihan kuin se lohduton itku omien voimien riittämättömyydestä sohvan nurkassa, eteisen lattialla tai sängyssä peiton alla ei riittäisi. Ja koska niissä hetkissä tästä saisi sellaisen kuvan, että ihan kaikki on paskaa jatkuvasti, koko ajan, ympäri vuorokauden, eikä toivoa tai iloa ole. Päinvaistoin. Toivoa ja iloahan on! Paljon! Kun Ahto nauraa, se saa mut hymyileen, kun se konttaa kissan perässä ja köhisee innoissaan virkayskäässään, tiedän, että tästä tulee hyvä. Kun se oppii antamaan maailman sydäntäsulattavimpia kuolapusuja. Kun se herää aamulla hyvällä tuulella ja nousee pinnasängyssä seisomaan ja jumppaamaan ja jokeltaa ja mie ja Juuso yritetään esittää nukkuvaa, ettei se vielä heräis, noh, se on tätä perhearkea parhaimmillaan. Eli lyhyesti sanottua onhan tämä ehkä parasta mitä mulle on tapahtunut! Mutta se on ollut myös suurin muutos ja kaikessa ihanuudessaan myös kamalaa, totaalisen mullistavaa, kaikki pelot ja epäilykset esiin nostattavaa, väsyttävää, omia äärirajoja koettelevaa ja vauhdikasta. On ollu pirun hankala pysyä perässä.

"Kyllä tässä pikkuhiljaa alkaa tuntuun, että on palautunut." "Kyllä tää tästä sitten jossain vaiheessa." "No mutta pääsin käymään yksin mäessä (tai kaupassa, kahvilla, viinillä, naapurissa jne), kyllä sillä taas jaksaa." Kuinka moni ystävistä ja perheenjäsenistä voi sanoa mun sanoneen jonkun edellä mainituista lauseista? Jep, tiiän, että aika moni. Mulla on hirveä tarve vakuutella, että mie olen siinä hetkessä ok, kun sitä multa kysytään vaikka juuri silloinhan mun pitäis sanoa, että ei, mie en jaksa, mie olen loppu ja mie tarvitsen apua. Mie en helvetti soikoon osannu odottaa tätä masennusta meidän elämään. Tätä on ihan perkeleen vaikea käsitellä ja oma olotila hyväksyä. Mie aloitin tämänkin tekstin tiistaiaamuna. En kerinnyt kirjoittamaan loppuun, ja huonosti nukutun yön, pitkän vaunulenkin ja asioiden hoitamisen jälkeen, jo iltapäivällä voimavarani ehtyivät. Mie istuin ja itkin, kun en muuta osannut. Ahton tuttipullo painoi just sen verran liikaa, että pillahdin itkuun kun en jaksanut. Juuso auttoi mut sohvalle keittiön puolelta ja ne ketkä meillä on käynyt tietää, että se ei ole pitkä matka se, ja kun mie siihen pääsin, olin unessa viidessä minuutissa.
Mie perun asioita viime tingassa, kun ne tuntuu ylitsepääsemättömän vaikeilta. En suunnittele liikoja, ettei tarvitse tuottaa pettymystä itselle tai muille. En odota liikoja. Elän tietyllä tavalla hetkessä ja toisaalta vain niissä hetkissä, jotka vievät voimani.
Mien ole reiluun kahdeksaan kuukauteen nukkunut hyvin, yksi hyvin nukuttu yö ei vain riitä enää. Onneksi Ahto ei valvota jatkuvasti, montaa tuntia putkeen, paitsi joskus harvoin, mutta mie heräilen pienimpäänkin inahdukseen ja pisin yhtäjaksoinen unimäärä taitaa olla kuuden tunnin luokkaa, normiyönä 3-4h. Univaje on kamalinta, mitä ihmiskeho ja mieli joutuu kokemaan. Mie syön suhteellisen hyvin ja terveellisesti, mie juon vettä litroittain päivässä, mie ulkoilen ja mie touhuan aamusta iltaan ja silti mie olen fyysisesti ja henkisesti äärirajoilla. Enkä mie oikein osaa nukkua päivällä, vaikka Ahto nukkuu. Silloin käydään kaupassa (autopäikkärit on paras keksintö ikinä), ulkoillaan, pestään pyykkiä, laitetaan ruokaa ja hoidetaan muita asioita, otetaan hetki itselle, venyttelyn, meditoinnin tai muun rentouttavan parissa, yritetään viettää parisuhdeaikaa tai tavataan ihmisiä. Eikä minun edes tartte hoitaa tätä kaikkea yksinäni ja jätän paljon hoitamattakin, mikä on paljon suorittajalle sisälläni.

Tähänkin minun tekee mieli kirjoittaa itseäni nuhtelevaan sävyyn, että pitäishän mun jaksaa, kun muutkin jaksaa, mutta totuus on se, että mie olen loppu ja mie väittäisin, että niin on moni äiti, sitä myöntämättä. Mutta mie myönnän! Tämä univaje ja masennus-yhdistelmä on vienyt multa aivan järjettömän määrän hyviä hetkiä lapsen kanssa, omia hiljaisuuden hetkiä, parisuhdehetkiä, Juuson omaa aikaa ja mie yritän vain hyväksyä tämän ja ajatella, että kyllä tämä tästä. Oon aivan mielettömän kiitollinen tuosta miehestä, parhaasta ystävästä, jolle voin puhua kaikesta ja joka oman taakkansa lisäksi kantaa myös mua silloin kun sitä tarvitaan. Kiitollinen olen myös meidän korvaamattoman tärkeistä ystävistä, jotka auttaa. Kun mummut ja vaarit pitää ajattaa Tampereen tai Oulun korkeuksilta tänne lapsenvahdiks, niin se ei ookkaan ihan joka viikkoista itsestäänselvyyttä se, että lasta hoitaa joskus joku muu. Mutta meillä on uskomaton määrä tyyppejä, jotka ojentaa kätensä siinä vaiheessa kun vaan uskalletaan ja muistetaan apua pyytää. Te ootte saanu mut jaksaan tähän asti, kiitos.

Enkä silti ole edes pyytänyt niin paljon apua, kuin olisin ehkä tarvinnut. Ihan viimeiset pari viikkoa on herättänyt mut siihen, että mun ihan todella täytyy hoitaa itseni kuntoon. Menee siihen sitten miten kauan vain, mun on laitettava itseni etusijalle, että musta on joskus vielä iloa itselleni ja muille. Masentuneelle on helppoa todeta, että liike on lääke ja lähe ulos, sielä on aurinkoa, kyllä sie jaksat kun vain uskot siihen ja muita yhtä järkevänkuuloisia lausahduksia, mutta on ymmärrettävä, että mie en aina usko jaksavani sitä lenkkiä ja joskus se lähteminenkin vaatii minun kaiken energian. Jos taas sie lähet mun kanssa, mie jaksan paremmin. Jos sie pyydät (lempeästi pakotat) minut kehonhuoltotunnille ja mie sen jälkeen olen kuin eri ihminen, edes sen pienen hetken, niin hitto, sie olet saanut sen aikaan, kun minua tsemppasit.
Musta tuntuu, että oon ollu huono ystävä ja unohtelen tapaamisia, sovittuja puhelintreffejä, syntymäpäiviä, en ole mukana jutuissa, havahdun vain tuijottavani kahviseuraani, joka on vartin verran vuodattanut sydäntään, enkä ole sisäistänyt siitä yhtään mitään ja niin poispäin, mutta minun päähän ei yksinkertaisesti mahdu se tieto enkä mie jaksa yrittää. Mie olen ihan mielettömän pahoillani, mikään ei ole tai ole ollut henkilökohtaista! Univaje tekee tästä elämästä välillä ihan harmaata mössöä, jossa tärkeimpänä ja erottuvimpana asiana on se, koska Ahto on syönyt ja nukkunut ja se, että minua väsyttää.

Nyt mie olen saanut vähän aikaa itselle, kun Juuso järjesti lapsenvahteja ja kelitkin on suosinut niitä päiviä, jolloin olen jaksanut pinnistellä itsestäni sen verran, että oon huomannu seisovani laudan kanssa tunturin huipulla ja hymyileväni. Joskus on täysin kadoksissa se, miten mie edes päädyin siihen hetkeen. Kuten sanottu, elän hetkessä, mutta lähinnä  käsitän sen niin, että havahdun hetkistä ja yritän olla suunnittelematta huomista pidemmälle. Taistelen järjettömän syyllisyyden kanssa siitä, etten vain vietä nyt liikaa omaa aikaa ja olenko edes ansainnut sitä. Yritän vakuuttaa sitä ääntä pääni sisällä, että se on ok ja, että sitä todella tarvitsen, mutta ihmisen mieli on vain kumma. Sitä syyllistää itseään niin turhasta ja urhiutuu turhaan. Olen päättänyt tämän perkeleeni taltuttaa, hitaasti, mutta varmasti ja puhua tästä niin rehellisesti kuin voin ilman, että kuulostan siltä, että kerjään sääliä. Ei, sen voitte jättää muille. Mie tarvitsen pyyteetöntä apua ja seuraa, iloisia hetkiä ja tsemppipuheita silloin, kun maailma tuntuu kaatavan kuorma-auton lavallisia paskaa niskaan. Se paska ei ole ehkä sun silmin todellista, mutta mun päässä se on totisin tosi, jonka sillä hetkellä tiedän ja kuori, jonka se synnyttää on uskomattoman paksu ja hankala läpäistä. Ahto on ainoa, joka pääsee kuoren läpi, mutta joskus vain hädin tuskin ja on ollut hetkiä, jolloin ei ollenkaan. Silloin multa on todella voimat loppu, ja se on olotila, jonka näillä puheilla haluan välttää. Jos olen rehellinen tästä tilasta itselleni ja muille, luulen pääseväni tästä nopeammin yli ja eteenpäin.

Voihan se olla ihan paskapuhetta ja kaikki tämä turhaa valittamista, mutta jännästi mulla on taas paljon parempi mieli, kun olen saanut tätä tekstiä rustattua nyt. Poika herää just ja tänään on tähän asti ollut suhteellisen mukava, kiireetön päivä. En ole suorittanut tai vaatinut itseltäni liikoja ja silti tiskit on koneessa ja pyykit kuivumassa. Kahvi maistui hyvältä ja raakasuklaa myös ja aurinko paistaa. Elämä on just nyt hyvä ja kun seuraava masennuskohtaus iskee, palaan tätä tekstiä lukemaan ja muistuttamaan itselleni, että se menee ohi ja kaikki on kai kuitenkin melko hyvin ja vaikeimmastakin selviää puhumalla ja olemalla itselleen hellempi.
Rauhaa ja rakkautta ja vauvan kuolapusuja kaikille. ❤