Oon alottanu ja alottanu tätä tekstiä kymmeniä kertoja. Lopulta kuitenkin aina lopettanut kesken, tai siis ensimmäisten rivien jälkeen, kun ajatus ei pysy koossa tai silmät auki tai ei vain halua sitä negatiivisuuden puuskaa manifestoida maailmaan tässä(kin) muodossa. Ihan kuin se lohduton itku omien voimien riittämättömyydestä sohvan nurkassa, eteisen lattialla tai sängyssä peiton alla ei riittäisi. Ja koska niissä hetkissä tästä saisi sellaisen kuvan, että ihan kaikki on paskaa jatkuvasti, koko ajan, ympäri vuorokauden, eikä toivoa tai iloa ole. Päinvaistoin. Toivoa ja iloahan on! Paljon! Kun Ahto nauraa, se saa mut hymyileen, kun se konttaa kissan perässä ja köhisee innoissaan virkayskäässään, tiedän, että tästä tulee hyvä. Kun se oppii antamaan maailman sydäntäsulattavimpia kuolapusuja. Kun se herää aamulla hyvällä tuulella ja nousee pinnasängyssä seisomaan ja jumppaamaan ja jokeltaa ja mie ja Juuso yritetään esittää nukkuvaa, ettei se vielä heräis, noh, se on tätä perhearkea parhaimmillaan. Eli lyhyesti sanottua onhan tämä ehkä parasta mitä mulle on tapahtunut! Mutta se on ollut myös suurin muutos ja kaikessa ihanuudessaan myös kamalaa, totaalisen mullistavaa, kaikki pelot ja epäilykset esiin nostattavaa, väsyttävää, omia äärirajoja koettelevaa ja vauhdikasta. On ollu pirun hankala pysyä perässä.
"Kyllä tässä pikkuhiljaa alkaa tuntuun, että on palautunut." "Kyllä tää tästä sitten jossain vaiheessa." "No mutta pääsin käymään yksin mäessä (tai kaupassa, kahvilla, viinillä, naapurissa jne), kyllä sillä taas jaksaa." Kuinka moni ystävistä ja perheenjäsenistä voi sanoa mun sanoneen jonkun edellä mainituista lauseista? Jep, tiiän, että aika moni. Mulla on hirveä tarve vakuutella, että mie olen siinä hetkessä ok, kun sitä multa kysytään vaikka juuri silloinhan mun pitäis sanoa, että ei, mie en jaksa, mie olen loppu ja mie tarvitsen apua. Mie en helvetti soikoon osannu odottaa tätä masennusta meidän elämään. Tätä on ihan perkeleen vaikea käsitellä ja oma olotila hyväksyä. Mie aloitin tämänkin tekstin tiistaiaamuna. En kerinnyt kirjoittamaan loppuun, ja huonosti nukutun yön, pitkän vaunulenkin ja asioiden hoitamisen jälkeen, jo iltapäivällä voimavarani ehtyivät. Mie istuin ja itkin, kun en muuta osannut. Ahton tuttipullo painoi just sen verran liikaa, että pillahdin itkuun kun en jaksanut. Juuso auttoi mut sohvalle keittiön puolelta ja ne ketkä meillä on käynyt tietää, että se ei ole pitkä matka se, ja kun mie siihen pääsin, olin unessa viidessä minuutissa.
Mie perun asioita viime tingassa, kun ne tuntuu ylitsepääsemättömän vaikeilta. En suunnittele liikoja, ettei tarvitse tuottaa pettymystä itselle tai muille. En odota liikoja. Elän tietyllä tavalla hetkessä ja toisaalta vain niissä hetkissä, jotka vievät voimani.
Mien ole reiluun kahdeksaan kuukauteen nukkunut hyvin, yksi hyvin nukuttu yö ei vain riitä enää. Onneksi Ahto ei valvota jatkuvasti, montaa tuntia putkeen, paitsi joskus harvoin, mutta mie heräilen pienimpäänkin inahdukseen ja pisin yhtäjaksoinen unimäärä taitaa olla kuuden tunnin luokkaa, normiyönä 3-4h. Univaje on kamalinta, mitä ihmiskeho ja mieli joutuu kokemaan. Mie syön suhteellisen hyvin ja terveellisesti, mie juon vettä litroittain päivässä, mie ulkoilen ja mie touhuan aamusta iltaan ja silti mie olen fyysisesti ja henkisesti äärirajoilla. Enkä mie oikein osaa nukkua päivällä, vaikka Ahto nukkuu. Silloin käydään kaupassa (autopäikkärit on paras keksintö ikinä), ulkoillaan, pestään pyykkiä, laitetaan ruokaa ja hoidetaan muita asioita, otetaan hetki itselle, venyttelyn, meditoinnin tai muun rentouttavan parissa, yritetään viettää parisuhdeaikaa tai tavataan ihmisiä. Eikä minun edes tartte hoitaa tätä kaikkea yksinäni ja jätän paljon hoitamattakin, mikä on paljon suorittajalle sisälläni.
Tähänkin minun tekee mieli kirjoittaa itseäni nuhtelevaan sävyyn, että pitäishän mun jaksaa, kun muutkin jaksaa, mutta totuus on se, että mie olen loppu ja mie väittäisin, että niin on moni äiti, sitä myöntämättä. Mutta mie myönnän! Tämä univaje ja masennus-yhdistelmä on vienyt multa aivan järjettömän määrän hyviä hetkiä lapsen kanssa, omia hiljaisuuden hetkiä, parisuhdehetkiä, Juuson omaa aikaa ja mie yritän vain hyväksyä tämän ja ajatella, että kyllä tämä tästä. Oon aivan mielettömän kiitollinen tuosta miehestä, parhaasta ystävästä, jolle voin puhua kaikesta ja joka oman taakkansa lisäksi kantaa myös mua silloin kun sitä tarvitaan. Kiitollinen olen myös meidän korvaamattoman tärkeistä ystävistä, jotka auttaa. Kun mummut ja vaarit pitää ajattaa Tampereen tai Oulun korkeuksilta tänne lapsenvahdiks, niin se ei ookkaan ihan joka viikkoista itsestäänselvyyttä se, että lasta hoitaa joskus joku muu. Mutta meillä on uskomaton määrä tyyppejä, jotka ojentaa kätensä siinä vaiheessa kun vaan uskalletaan ja muistetaan apua pyytää. Te ootte saanu mut jaksaan tähän asti, kiitos.
Enkä silti ole edes pyytänyt niin paljon apua, kuin olisin ehkä tarvinnut. Ihan viimeiset pari viikkoa on herättänyt mut siihen, että mun ihan todella täytyy hoitaa itseni kuntoon. Menee siihen sitten miten kauan vain, mun on laitettava itseni etusijalle, että musta on joskus vielä iloa itselleni ja muille. Masentuneelle on helppoa todeta, että liike on lääke ja lähe ulos, sielä on aurinkoa, kyllä sie jaksat kun vain uskot siihen ja muita yhtä järkevänkuuloisia lausahduksia, mutta on ymmärrettävä, että mie en aina usko jaksavani sitä lenkkiä ja joskus se lähteminenkin vaatii minun kaiken energian. Jos taas sie lähet mun kanssa, mie jaksan paremmin. Jos sie pyydät (lempeästi pakotat) minut kehonhuoltotunnille ja mie sen jälkeen olen kuin eri ihminen, edes sen pienen hetken, niin hitto, sie olet saanut sen aikaan, kun minua tsemppasit.
Musta tuntuu, että oon ollu huono ystävä ja unohtelen tapaamisia, sovittuja puhelintreffejä, syntymäpäiviä, en ole mukana jutuissa, havahdun vain tuijottavani kahviseuraani, joka on vartin verran vuodattanut sydäntään, enkä ole sisäistänyt siitä yhtään mitään ja niin poispäin, mutta minun päähän ei yksinkertaisesti mahdu se tieto enkä mie jaksa yrittää. Mie olen ihan mielettömän pahoillani, mikään ei ole tai ole ollut henkilökohtaista! Univaje tekee tästä elämästä välillä ihan harmaata mössöä, jossa tärkeimpänä ja erottuvimpana asiana on se, koska Ahto on syönyt ja nukkunut ja se, että minua väsyttää.
Nyt mie olen saanut vähän aikaa itselle, kun Juuso järjesti lapsenvahteja ja kelitkin on suosinut niitä päiviä, jolloin olen jaksanut pinnistellä itsestäni sen verran, että oon huomannu seisovani laudan kanssa tunturin huipulla ja hymyileväni. Joskus on täysin kadoksissa se, miten mie edes päädyin siihen hetkeen. Kuten sanottu, elän hetkessä, mutta lähinnä käsitän sen niin, että havahdun hetkistä ja yritän olla suunnittelematta huomista pidemmälle. Taistelen järjettömän syyllisyyden kanssa siitä, etten vain vietä nyt liikaa omaa aikaa ja olenko edes ansainnut sitä. Yritän vakuuttaa sitä ääntä pääni sisällä, että se on ok ja, että sitä todella tarvitsen, mutta ihmisen mieli on vain kumma. Sitä syyllistää itseään niin turhasta ja urhiutuu turhaan. Olen päättänyt tämän perkeleeni taltuttaa, hitaasti, mutta varmasti ja puhua tästä niin rehellisesti kuin voin ilman, että kuulostan siltä, että kerjään sääliä. Ei, sen voitte jättää muille. Mie tarvitsen pyyteetöntä apua ja seuraa, iloisia hetkiä ja tsemppipuheita silloin, kun maailma tuntuu kaatavan kuorma-auton lavallisia paskaa niskaan. Se paska ei ole ehkä sun silmin todellista, mutta mun päässä se on totisin tosi, jonka sillä hetkellä tiedän ja kuori, jonka se synnyttää on uskomattoman paksu ja hankala läpäistä. Ahto on ainoa, joka pääsee kuoren läpi, mutta joskus vain hädin tuskin ja on ollut hetkiä, jolloin ei ollenkaan. Silloin multa on todella voimat loppu, ja se on olotila, jonka näillä puheilla haluan välttää. Jos olen rehellinen tästä tilasta itselleni ja muille, luulen pääseväni tästä nopeammin yli ja eteenpäin.
Voihan se olla ihan paskapuhetta ja kaikki tämä turhaa valittamista, mutta jännästi mulla on taas paljon parempi mieli, kun olen saanut tätä tekstiä rustattua nyt. Poika herää just ja tänään on tähän asti ollut suhteellisen mukava, kiireetön päivä. En ole suorittanut tai vaatinut itseltäni liikoja ja silti tiskit on koneessa ja pyykit kuivumassa. Kahvi maistui hyvältä ja raakasuklaa myös ja aurinko paistaa. Elämä on just nyt hyvä ja kun seuraava masennuskohtaus iskee, palaan tätä tekstiä lukemaan ja muistuttamaan itselleni, että se menee ohi ja kaikki on kai kuitenkin melko hyvin ja vaikeimmastakin selviää puhumalla ja olemalla itselleen hellempi.
Rauhaa ja rakkautta ja vauvan kuolapusuja kaikille. ❤
