Voittajafiilis.

Avasin bloggerin pitkästä aikaa, vähän vahingossakin.. Lukaisin edellisen tekstin huhtikuun lopulta ja en voi kuin ihmetellä, miten pitkä matka noista tuntemuksista ja tapahtumista ja riveistä on kuljettu. Eikä nyt ole vasta kuin syyskuun puoliväli. Neljässä ja puolessa kuukaudessa ollaan tultu tilanteeseen, jossa aamulla herätessäni toki hiukan vielä väsyttää, mutta pään päällä oleva katto ei enää ressaa, tekee mieli pussailla vieressä kuorsaavaa tyyppiä ja olla siitä niin pirun onnellinen ja Ahtonkin nostaa kovin mielellään omasta sängystä pois omiin leikkeihinsä tai sänkyyn meidän kanssa. Siinä sitten hetken vielä torkutaan tai makoillaan ja kun pikkuäijän nälkä alkaa nostaa merkkejään, suunnataan me alakertaan. Eikä mua yhtään enää väsytä. Mieli on niinkin virkeä, että voin alkaa naputtelemaan tätä tekstiä. Ajatukset ja sydän on täynnä ylitsevuotavaa (äh, kumpa keksisin jonkun muun sanan) kiitollisuutta elämästä tällä hetkellä. Ihan normaali arki on just nyt parasta ja miten nauttiikaan siitä, kun se rullaa.

Ai no mitäkö sitten on muuten tapahtunut kesän aikana? No aloitetaan vaikka ihan ilmiselvimmästä. Ahtosta on tullut iso poika, joka jo nukkuu melkein täysiä öitä ja jolla on suht säännöllinen rytmi, jollei nyt joku vaivaa, hampaat tai vatsa. Eli meillä saa jopa joskus nukkua. Ja sitä on tullut myös armolliseksi itselleen, että nukkuu ne päikkärit ja ottaa lepiä itsekin, jos tuntuu, että voimavarat alkaa ehtyä. On oppinut tunnistamaan hälytysmerkit, joskus jopa ennenkuin on liian myöhästä.
Ja mistäkö se sitten johtuu? Uskoisin olevani oikeassa jos väitän, että ammatti-ihmiselle puhuminen on ollut suurimpia tekijöitä paranemisprosessissa. Mie näin omat ongelmat ihan uusin silmin, tajusin, että oli ihan ok olla väsynyt vauva-arjessa ja, että oikeasti käsittelin paljon sellaisia asioita, jotka kuormittaisi ihmistä ihan ilman yöt valvovaa vauvaakin. Se vain piti kuulla jostain niinkin ulkopuoliselta, sellaiselta, joka ei tuntenut minua tai meitä ja joka katsoi tilannetta sieltä kaukaa niin, että pystyi tarpeeksi tylystikin sanomaan mistä luopua hetkeksi ja mikä on nyt tärkeintä.
Ja vaikka mie olinkin ajatellut, että kaikkein tärkeintä olisi Ahto ja vauva-arki, sai hän mut tajuamaan, että tärkeinhän olinkin mie. Sitä toitotti kaikki Juusosta ja ystävistä lähtien meän äitiin ja iskään, mutta joku ihme sai mut kulkemaan sellaiset laput silmillä, että se informaatio ei vain mennyt läpite. Kunnes se meni ja alkuun se aiheutti melkoisen myräkän mun sisällä.
Olin mielessäni eroamassa ja lähtemässä ja välistä varmaan sanoin sitä Juusollekin. Olin varma, että mie käyttäydyin kun mikäkin itsekäs paskiainen, kun aloinkin vaatia aikaa ja tekemistä itselleni. Joskus mie nukuin, joskus tein muuta, mutta pikkuhiljaa huomasin, että elämä alkoi maistumaan. Olin edelleen todella väsynyt ja pelkotiloja oli jos jonkinmoista, mutta niissä auttoi puhuminen ja oma aika, jolloin sain kuunnella, mitä sydämeni oikeasti yritti kertoa.
Kaikessa tässä on kulkenut vierellä minun shindo-ohjaajakoulutus ja olenkin kokenut, että se on ollut yksi isoin yksittäinen asia, joka on paranemisprosessia vienyt eteenpäin. Ensinnäkin meän kouluttajat ja meän ryhmä, joiden kanssa mie sain olla vain minä. Ne päivät olivat mun omaa aikaa ja sain olla lahjakkaiden ja lämminhenkisten ihmisten hoidettavana ja hoitajana ja nauttia siitä voimauttavasta energiasta, joka koulutuspäivissä oli läsnä. Toisekseen, shindon kanssa minun piti vaatia omaa aikaa venyttelylle ja koska shindossa huolletaan niin kehoa kuin mieltä, huolsin samalla omaa kokonaisuuttani opiskellessani. Opin olemaan läsnä itselleni ja kuuntelemaan kehoa kokonaisuutena. Vaikka olin ennenkin tiennyt, että keho ja mieli toimii yhdessä ja tietyt sisäelimet yhdistetään tiettyihin tunteisiin, ja olin käynyt shindossa ja akupunktiossa ja erilaisissa energiahoidoissa, niin nyt vasta osasin kuulostella näitä yhtymäkohtia omassa kehossa ja mielessä. Ja kuinka hyvältä se tuntuikaan, omien tuntemusten ymmärtäminen ja havainnoiminen ja ennen kaikkea se, että mie pystyin itse itseäni hoitamaan.

Sydän- ja ohutsuolimeridiaanien venytys, tulielementti

Sydämenhallitsijan ja kolmoislämmittimen venytys, tulielementti

Yhtäkkiä kesän lopulla mulla olikin todistus kädessä ja näyttöpäivä suoritettuna ja katse kohti ensimmäistä omaa, virallista shindotuntia. Siinäkin hetkessä vielä ajatellen, että kuhan nyt vähän vedän venyttelytunteja jossakin välissä. Mutta kun ensimmäinen tunti oli ohi ja vastaanotto mitä mainioin ja tunnille tunkua, alkoi ajatus ja palo sisällä kasvaa. Olisi tunneille paikkakin. Ehkä sittenkin... Siihen vielä yksi voimauttava koulutuspäivä Ruoppakönkäällä ystävän ja hoitaja-kouluttajaoppilas Kokkosen johdolla ja päätös oli tehty. Flow oli hyvä ja sen vietäväksi helppo antautua, sydän huusi, että tee niin. Firman nimi oli minulle hopeavadilla tarjottu ja eväät matkalle annettu ja nyt minulla on oma toiminimi, RentoiLevi ja shindoilut tehdään nimellä ShindoiLevi. Huhhuh, kuinkas tässä näin kävi. RentoiLevi tulee joskus kattamaan erilaisia rentoutushoitoja ja ehkäpä retriittejä, venyttelytunteja, energiahoitoja ja mitä nyt sitten ikinä keksinkään, mutta nyt pääpaino on shindotunneissa ja yksilöohjauksissa. 
Ja vaikka nyt oma yritys onkin pystyssä, on toiminta sivutoimista ja pääasiallinen palkkatyö tehdään  Aurora Estaten keittiössä. Ihan mahtavaa kokata taas! En tajunnut, että mulla oli sitä niin ikävä. Muistan ne päivät, kun pelkäsin töihin menoa, kun ajattelin, että mie olen ihan paska. Ja ilman Sirlyä ja sitä, että se olis mua kannustanut ja muhun uskonu ja ylipäätään antamut mulle tällaista mahdollisuutta, en olis näin onnellisessa asemassa. Mulla on työ joka ei tunnu työltä ja yritys, jota saan viedä eteenpäin omassa tahdissani. Ja taas mä liikutun.

Maksa- ja sappimeridiaanien venytys, puuelementti

Kaiken tämän jälkeen mie olen vain niin hiton onnellinen. On hetkiä, jolloin pitää nipistää itseä, että mitä just tapahtu ja onko tää todellista, mutta myös hetkiä jolloin kääriydyn tähän epätodelliseen hypetykseen ja vaan nautin tästä kaikesta. Mulla on koti, perhe, ystävät, työ ja yritys. Ja vaikka oon kiitollinen myös muille, jotka on tän mahdollistanut ja mua koko matkalla tukenut, oon aivan uskomattoman kiitollinen itselleni, että oon tehnyt nää päätökset ja jaksanut viedä itseäni eteenpäin ja kuunnellut sydäntä. Just nyt oon siellä, missä mun pitikin tässä vaiheessa elämää olla, vaikken koskaan tällaisesta tiennyt uneksivani. Nyt on voittajafiilis.

Postauksen kuvista, joissa mie olen, kiitän Laura Kokkosta. <3