Täällä taas, vihdoin varmana, että painan julkaise nappia. Oon pyöritellyt tätä tekstiä niin paljon päässäni. Miksi kirjoittaa julkista päiväkirjaa, purkaa tuntojaan. On pitänyt punnita tarvetta, miksi kirjoittaa ja mistä kirjoittaa. Monta tekstiä on aloitettu, mutta jäänyt vailla julkaisua, koska miksi. Ja miten kertoa kaikesta, ilman, että kertoo kaikkea. Että asiat jää lukijalle oivallettavaksi, oivaltaa lukija sitten omastaan tai mun elämästä jotain. Miksi puhua ääneen sanoja, joista ei ole aivan varma. Tai aivan varma siitä, onko ne minun, vai jonkun, kuka haluaisin olla. Puhuuko siellä huomionkipeä ja kauniita sanoja janoava ego vai avaanko kokemusta elämästä kehittääkseni itseäni ja antaen samalla itselleni jotain, mitä janoan. Luovaa työtä, sanojen vuolasta virtaa ja ajatussykeröiden avaamista loogisiksi päätelmiksi, ongelmien pohdinnoiksi, ehkä jopa onnellisiksi lopuiksi. Harvoin sitä keksii viinipäissään elämästä mitään suurta, tai ehkä se oli enemmän seuraavan päivän tuotoksia, enkä erityisesti suosittele tapaa, mutta jotain mie tajusin siinä kalliolaisessa yksiössä elämänsä jakamisesta muiden kanssa, kun edellisyön olin vuodattanut ystävälle meikit poskilla kuinka paskalta silloin tuntui. Yhtäkkiä, ei enää tuntunutkaan.
Istun bussissa matkalla kohti Norjan pohjoisinta kaupunkia, Honningsvågia. Irrottauduin äidin roolista kolmeksi viikoksi ja huh, että tää on oudointa pitkään aikaan. Ollaan oltu tiivis kaksikko pojan kanssa viimeisen kaks vuotta ja ensimmäistä kertaa ollaan pitempään kuin viikko erossa. Viikossakin ikävä kasvaa ihan hurjaksi, niin entäpä nyt. Eikä tämä nyt tavallaan mikään erikoinen juttu ole, mie meen töihin ja poika on isänsä kanssa. Vaan kyllä mie silti väitän, että tämä vie taas monta askelta eteenpäin, kohti sitä omaa totuutta. On puhuttu mun omasta reppureissusta tai seikkailusta, joka kestäisi vastaavan ajan ja oon pyöritellyt mielessä voisinko lähteä. Vaikka tiedän mihin mun sydän haluaa ja aikansa sillekin tulee, en jostain syystä ole päässyt siitä syyllisyydestä eroon, että lähtisin vain lomalle. Vaikka kuinka yritän puhua kauniisti itselle ja olla armollinen, se ääni, joka kertoo, etten ansaitse asioita, on jumittunut pyörittämään sitä samaa levyä ees taas jonnekin tuonne mielen sopukoihin ja tuntuu, että vain sen volyymia voi säätää, on/off-nappia ei ole. En kuitenkaan pysty tuntemaan syyllisyyttä, kun lähden töihin, jotkut varmaan ajatteleekin, että kerrankin mieki teen jotain, ajatelkoot. Oli toki se hetki, jolloin punnitsin oman tarpeeni lähteä ja roolini pojan elämässä ja tulin lopputulokseen, että nyt mun on lähdettävä. Kokemaan, oppimaan ja luomaan elämään jotain uutta. Tavallaan on tarve irroittautua kaikesta ja vaikkakin perillä odottaa rakas ystävä ja muutama tuttu naama, on koko miljöö missä olla ja elää ja tehdä töitä eri kuin koskaan aiemmin. NORJA. Ai hitto, miten upeaa. Oon aina ajatellut, että nää jutut tulee elämään, kun on niiden aika ja nyt en oo varmempi mistään niin paljon, että täällä on just nyt mun suunta. Vaikka niin, terve mitkä itkut tulikaan pintaan, kun pojalle piti sanoa heippa. Mutta tää jos mikä valmistaa mua siihen, että voin lomailla ja seikkailla jossain joskus viikkoja ilman poikaa.
Viime kevät ja kesä on tuonut omat haasteensa ja laittanut monta asiaa puntariin, elämän mielekkyydestä ja siitä, kenen ja minkä asioiden pitäisi se onni tuoda mun elämään. Välillä oon vaan ajelehtinut. Oon kaivannut, odottanut ja turhautunut, mutta myös löytänyt, nauttinut ja vastaanottanut. Kuunnellut, puhunut ja ollut hiljaisuudessa. Pakahtunut onnesta niissä yksinkertaisen hyvissä arjen hetkissä kun poika kömpii aamulla viereen ja suukottaa, tai niissä hetkissä riippumatossa maaten, upean musiikin täyttäen lämpimän kesäisen ilman ja löytänyt taas sen läsnäolon, joka on ollut kateissa. Todella työstänyt sitä ajatusta ja jättänyt ulkopuolelle paljon. Mutta niinhän se on, että on paljon helpompaa olla läsnä siinä hyvässä, koska pahasta pyrkii pois. Odottaa aina sitä, että kunhan ei ole niin väsynyt tai kunhan se toinen tulee kotiin. Mutta niissä hetkissä ei oikeasti ole mitään väärää. Ne hetket kuuluvat tähän elämään ja niistä voi löytää voimavaroja aivan uskomattoman paljon, kun antaa tilaa myös sille ikävälle elämässä. Voin oikeasti katsoa taakse ja aiemman syyllisyyden sijaan hyväksyä se, kun ei todella jaksanut ja sitä toisen tai kenen tahansa muun apua odotti ja todella tarvitsi. Ja vaikka apua mie tarvitsen edelleen, niin ihan eri tavalla ja on ihan uskomattoman upeaa jaksaa. Päivästä toiseen, illasta iltaan, ihan todella jaksaa, eikä epätoivoisesti puskea läpi. Että ihan oikeasti lasta nukkumaan laittaessa ei tarvitse pidättää itkua ja epätoivoa siitä väsymyksestä, joka hetkenä minä hyvänsä pyyhkäisee yli voimalla, joka lyö lattiaan, tai paremminkin sängyn pohjalle itkemään. Vaan että oikeasti jaksaa lukea kirjan ja hymyillä niille viimeisille höpöttelyille, joissa taapero kertoo päivästään ja oppimastaan ja kun se tyyppi vihdoin nukahtaa, on aikaa ja jaksamista itselle. Että vaikka taaperon kanssa elämä on yks intensiivisimmistä päivätöistä, mitä tiiän, niin silti, mie jaksan laittaa energiaa vielä mun omaan hyvinvointiin. Joogata, shindoilla, kirjoittaa, lukea, piirtää ja hoitaa kotia, soitella ystäville, puhua elämästä ihmisten kanssa ylipäätään. Ja sieltä, niistä hetkistä, löytää se Milja, joka mie tunnen olevani. Jolle ei ole ollut aikaa ja energiaa ja sitä kautta moni asia elämässä on jäänyt liian vähälle huomiolle, monet ihmissuhteet ja monet läheisten ihmisten elämien tapahtumat.
Oon tuntenut syyllisyyttä itsekkyydestä, ikävöinnistä, syyllisyyttä SURUSTA. On pitänyt pyöritellä näitä jokaista tunnetta ja elämää niiden ympärillä kuin jotain rubiikin kuutioo, että saanut palaset loksahtaan paikoilleen ja tajuaan, että ne kaikki kuuluu siihen kuutioon. Kaikille on oma paikkansa. Kaikki ne eri väriset palat on siellä syystä ja kun ne löytää kohilleen, ne muodostaa harmonisen kokonaisuuden. Ja vaikka se ei oo ollut helppoo, niin aina jotenkin jaksanut yrittää, kun samanväriset palat alkaa löytään toisensa. Pikkuhiljaa käännellen, antaen aikaa niille muutoksille, tutkaillen seuraamuksia. En väitä, että kaikki sivut ois vielä omissa väreissään, mutta ainakin lähempänä ratkaisua kuin aloituspistettä. Kun on aikaa myös niille muille ihmisille elämässään, oppii asioista ihan eri tavalla. Siitä, miten eri ihmiset käsittelee asioita ja siitä, ettei ole oikeaa tai väärää tapaa, vaan erilaisia. Mie teen tämän näin ja hitto, että se tuntuu hyvältä.
