En oo oikeen hetkeen tiennyt mihin oon menossa ja mitä tekemässä. Toki on suunnitelmia, haaveita ja unelmia, joista osa varmasti toteutuu nopeammin entä osaan kuvitella ja osa, syystä ja täysin hyvästä sellaisesta, jää toteutumatta, mutta ihan on sellainen olo, kuin olisi hukassa. Mulla on kaikki, muttei samaan aikaan yhtään mitään. Jollekin olen välillä kaikki, vaikka en haluaisi olla yhtään mitään. Jollekin en välillä mitään, vaikka olisin halunnut olla kaikki. Välitila. Mutta kova on yritys nauttia tästäkin, ja toisinaan havahdun tunteeseen, että juuri sinne minne salaa, ja joskus ääneenkin uskallan sanoa haluavani, olen tässä hiljaksiin menossa ja hymy kareilee hiljaa poskipäissä asti. Vaan lomailunkin jälkeen ajatuksena, oispa ihanaa hengittää hetki. Olla ypöyksin, vaan ei yksinäinen. Palata minun äärelle, rutiineihin ja maustaa arki niillä asioilla, joita vain minä haluan. Haluan nauttia hetkestä, ilman orpoa tunnetta ja rakastua minuun uudelleen, rakastua, niinkuin vain minä voin. Ja ihastunut, sitä minä ainakin olen. Mutta kuka hitto mie olinkaan. Kerros kerrokselta luon itseni uudestaan, tutustun, kokeilen, ehkä tykkäsinkin tästä, mutta tärkeämpää, tykkäänkö nyt. Ihanan kamalaa ja kamalan ihanaa olla eksynyt.
Hukuin niihin unelmiin, joita niin tosina pidin, jotka saavutin ja jotka eivät menneet, niin kuin odotin. Odotukset, mielikuvat, pala palalta hajoillen, lopulta lyöden vastaan totuuden, jota ei enää voinut kiertää. Kaikkea ei voi saada, ja vaikka vähäänkin olen tyytyvä, on hyvä osata tunnistaa, mitä sen vähän kuuluu olla.
Suuret muutokset elämässä, tietyistä haaveista luopuminen, tai ainakin niiden muodon muuttuminen, epäonnistumisen tunne ja sopeutuminen. Minäkuvansa uudelleen määrittäminen, ilman ulkoisia tekijöitä, nimikkeitä. Outo sukunimikin pyörii vielä tuossa, mitä sille sitten vai tehdäkö mitään. Niin paljon muistuttaa epäonnistumisesta vaikka minä kaikkeni yritin. Kaikenlaisia ajatuksia, joita en edes kunnolla kerkiä kohdata. Tai ole ainakaan kerinnyt pysähtyä niiden äärelle. Haluaisin ja ajatus kerrallaan niitä nyt kohdataan. Kymmeniä aloitettuja tekstinpätkiä, lauseita, tuntemuksia mieleni sopukoista. Miksi niitä irrallisina päästääkään ajelehtimaan. Punainen lanka, mikä näitä kaikkia yhdistää. Yhdistääkökään?
Yksinäisyys. Niin suuri yksinäisyys. Se on vallannut mut taas. Johtunee siitä, etten kerkiä edes olemaan itselleni, näille tunteille ja ajatuksille läsnä, aina jotakin jollekin, hyvässä ja huonossa eikä samaan aikaan mitään kellekkään. En ole läsnä edes mun parhaimmille ystäville. En mun pienelle pojalle. Syyllisyyttä, pelkoja ja itkua. Niinkö paljon surua, vai vain keino päästää näistä tunteista irti. Itkut, vanoina valuvat virrat poskilla, puhdistavat, vaikka tuntuukin heikolta ja typerältä itkeä. Muistuksena itselle, sitä se ei ole. Kuinka minua onkaan tuntea kaikki näin, täysiä, nollasta sataan, vilpittömästi, rehellisesti, avoimesti, jopa aavistuksen naiivisti. Silti, kokea sen olevan väärin, koska on aina kuullut tuntevansa liikaa. Liikaa, mitattuna miten? Vakuutella nyt itselleen samaa, kuin monesti kuulen muille ääneen sanovani. Kaikki nämä tunteet ja niiden olomuodot, purkaukset, ovat täysin hyväksyttäviä, eikä lainkaan väärin, ei ole ketään, joka toiselle sanomaan, ei, sä et näin tuntea saa. Antaa tilaa kaikelle ja vastaanottaa mitä on tuleva. Päästää irti ja välillä vain ajelehtia.
Kaikki on tässä ja nyt. Perhe, ystävät, elämä, vaikkakin täysin erilainen, mitä vielä hetki sitten elin. Yltäkylläinen paratiisi täynnä kaunista ja hyvää. Täynnä minun näköisiä hetkiä ja retkiä, mutta myös uutta tutkittavaa, paljon sellaista, mistä en ole varma. Tuntematon ehkä pelottaa. Tututkin tunteet pelottaa. Pelkokin on lopulta vain tunne ja koettavaksi, tunnusteltavaksi luotu.
Siis ehkä annan itseni harhailla, ajelehtia velä hetken,
yksin, yhdessä, matkaa tehden.
