Onnellinen Oslossa.

Elokuinen aurinkoinen aamu oslolaisessa yksiössä. Takana oikeen kivat pari päivää serkkujen kanssa sekä omaa aikaa. Kuinka onnellinen sitä pieni menninkäinen onkaan, kun maailmalla on näinkin rakkaita perheenjäseniä. Ja siitä, että vaikka vuodet kuluu, niin me silti löydetään toistemme luo ja jatketaan juttua siitä mihin se viimeks jäi. Näkee myös samalla, kuinka me kehitytään ja kasvetaan. En oo ollu kenenkään muun kanssa näin läheinen koko ikääni kun näitten Norjan serkkujen. Ne on mulle vähän kuin sisko ja veli. On ihana huomata vuosien jälkeen, että ystävyys meijän välillä on säilynyt ja tulee säilymään.

Mutta en väitä, ettei kaupungin hälinä, melu ja ihmispaljous saa mua kaipaamaan rakkaan hipinretkun kainaloon, hiljaisuuden keskelle. Sinne, missä on koti. Milloin tää ikävä hellittää, mä kysyn? Kun mie sen nyt kerran annoin hyökyä yli, tuntuu aina tulevan uus aalto.

En vaihtais tätä hetkeä silti mihinkään, koska nää on niitä hetkiä, jolloin pää täyttyy onnellisuudesta, tästä hyvin vähään tyytymisestä ja siitä, kun tajuaa, ettei se edes ole vähän. Luin tänään kaverin päivityksen Facebookista, josta huokui aito päättäväisyys omasta onnellisuudesta. Hän kommentoi julkaisuaan vielä, ja tästä kommentista nousi kaks lausetta yli muiden. Niihin mie samaistuin. "Pitää iloita pienistä, niin voi iloita usein" ja "Elämässä on kyse siitä mitä on eikä siitä mitä ei ole". Mie samastuin niihin siksi, että tajusin eläväni tän ohjeen mukaan.

Moni ihmettelee mun naiivia iloa saippuakuplista, hyvästä ruuasta, mielenkiintoisesta kirjasta, kaverin tapaamisesta ja muista ei niin elämään merkittävästi vaikuttavista asioista. Mutta mulle jokaisen päivän yks hymy on voimaa, jokainen hetki, jolloin oon tyytyväinen siinä ja silloin, on tärkeä. Vaikka haaveilen, en koe jääväni paitsi mistään, jossei haaveet toteudu. Mä uskon, että elämä vie niiden asioiden äärelle, jotka sun täytyy kokea. Jotka opettaa sulle lisää ja joilla on merkitystä. Sattumaa, kohtaloa, jonkun muun sanelemaa. Toki voit päättää risteyksessä käännytkö oikealle vai vasemmalle, mutta uskon, että siinäkin päätöksessä on joku muu varovasti tönäisemässä.

Tälläkin reissulla oon vaellellut ilman tarkkoja reittejä pitkin Oslon katuja. Eteen on tullut hymyileviä ihmisiä, erilaisia kortteleita, pihapiirejä, taloja, putiikkeja ja kahviloita. Joidenkin asioiden kohdalla oon ajatellutkin, että jos en olis kääntynyt tosta edellisestä risteyksestä, en olis nähnyt tätä. Poikkeilin pääkaduilta sivukujille, kävelin päättyviä teitä löytääkseni umpikujan ja kääntyäkseni takaisin, samalla kuitenkin ihastellen jonkun upeaa pihaa tai hymyillen lapsille päiväkodin pihassa. Olo oli monella tapaa irrallinen, tänne kuulumaton, hieman myöskin näkymätön. Silti, siinä lämpimässä auringonpaisteessa niin uskomattoman tyytyväinen ja hymyileväinen. Sillä mie olen onnellinen siitä, mitä mulla on, tässä hetkessä Oslossa, tänä iltana Nokialla, sunnuntaina kotona Lapissa ja vaikka tiedän multa puuttuvan monen monta asiaa, niin se ei mua masenna.

Rauhaa, rakkautta ja saippuakuplia. Pus.

Päivät kääntyy syksyyn.

Meikä on taas reissussa. Mielenrauhan palauttanut ihana kuukausi kotona takana ja nokka on taas kohti etelää, parin päivän visiitti tulee tehtyä myös Osloon. Mutta taas ollaan ikävöimässä jotain. Tää ei oo toisaalta uutta ikävää, ei vaan saanu oikein nollattua tota kesää, kun on puoltoista kuukautta ollu näkemättä ihmistä, jonka kanssa nyt jakaa kodin. Hiukan väärät sfäärit, kun toinen yrittää päästä vapaalle ja meikällä taas alko just skarppaus ja palailu työkuvioihin ja arkeen. Vaikka sitä olikin erossa koko kesän, niin on ehkä hyvä saada taas viimeisen viikon jälkeen etäisyyttä. Liian paljon liian pienessä ajassa, vaikka sitä yrittikin välttää. Ei silti, etteikö olis ollut huikeeta hiukan viettää laatuaikaa toisen hipinretkun kanssa. Kiitos siitä muru. ❤

Rehellisesti sanottuna oon yllättyny, että ikävöin kesällä niinkin vähän. Minä, joka tunnen kaiken niin täysiä. Mutta ehkä sitä ei antanut sille vaan valtaa, kun tiesi, että se sieltä kotiin tulee, ainakin taas hetkeksi. Tulevasta ei sitten tiiäkkään, mutta eikhän se rullaile omalla painollaan, ei pysty ressaan. Kerta toisensa jälkeen meinaan tää juttu ja se mies yllättää mut positiivisesti ja opin uutta monella tavoin, vaikkei tää oo ikinä ollutkaan sieltä iiseimmästä päästä.

Mutta ei mun oikeastaan pitänyt avautua tuollasista, se vaan ilmaantu tohon näytölle niin luonnollisesti, että olkoot.

Alkaa fiilis kääntyyn syksyyn. Aamusin ilmassa tuoksuu ne kouluaamut, jolloin keräännyttiin yleisurheilukentälle liikuntatunneille, ilmassa oli viileä kaste, mutta aurinko paistoi silti vielä lämpimästi. Tietynlainen haikeus hiipii iltaisin saman viltin alle, kynttilät luo tunnelmansa kun pimeys vihdoin palaan lappiin. Oma vireystila on ihan erilainen ja uudet tuulet alkaa puhaltaa lämpimästi, taino, tässä vaiheessa ehkä paremmin se tuuli on viilee, kun puhutaan työkuvioista tuntureissa. Sitä on innoissaan, ehkä hieman peloissaanki. Samalla jalat on niin visusti maassa ja olo varma, luottavainen. Vaikka en yhtään tiedä mitä loppuvuosi tuo tullessaan, mutta oon varma, että vielä aiempaa parempaa. Muutoksia. Sitä jopa odottaa, mitä vastaan saattaa tullakin, viime aikoina on tapahtunut niin hämmentäviä juttuja ja kohtaamisia, tai sitten kaikkeen on alkanu suhtautuun erilailla. Oli miten oli, tää kaikki on vaan ja ainoostaan kasvattavaa, jollain tapaa myös inspiroivaa. Jäädään ootteleen seurauksia.