Saanen esittäytyä.

Äiti ja vaimo.

Kaksi asiaa, jotka koen kovin omiksi, 

kävi pienen Miljan haaveet tosiksi.

Joskus lukitsin ne haaveet parempaa aikaa odottamaan. 

Nyt sitä nipistää itseään, että näinkö tämä on tottakaan.

Käveli elämääni hippi, ja nyt on se lapseni isä ja minun mies,

Voisin sanoa, mulla on onni, kenties.

Oikeastihan mie olen ollut kohta vaimo jo puolisen vuotta, mutta julkistettiin tämä tieto vasta viikko sitten lapsemme nimijuhlassa, perheiden ja ystävien läsnäollessa. Muutama asiasta jo tiesikin, mutta nyt se on kaikkien mittapuiden mukaan myös (some)julkista. Hah. Asiaan ja uuteen nimeen olen silti kerinnyt jo tottumaan, eikä ajatus niinkin vahvasta sitoutumisesta tuohon kanssaeläjään ole enää yhtään niin pelottava, kun muutamat päivät tahtomisen jälkeen. Nyt se on ihana osa arkea. Se antaa voimaa niinä hetkinä, kun tuntuu seinien kaatuvan päälle ja saa suhteuttamaan välillä niin valtavilta tuntuvat ärsytyksen aiheet lopulta ajatuksella "merkitseekö tämä meidän elämässä viiden vuoden päästä". Ja monikaan asia ei merkitse, ei ainakaan niin paljon kuin se, että rinnalla on paras ystävä.

Ja sitten se äitiys. Jos sukunimen muutos ja rouvan titteli ei ole muokannut identiteettiäni tarpeeksi, niin äitinä olo on varmistanut sen, että välillä olen totaalisen varma siitä, ettei sitä Suorannan Miljaa koskaan ollutkaan. Jotenkin siitä ihmisestä on niin hämärä muistikuva, kuin se olisi ollut toinen elämä. Niin kai se toisaalta olikin. Ja uuden opettelussa on mennyt aikansa, niin paljon, ettei edes kerkiä peiliin vilkaista, että miltä sitä näyttikään. Olen taistellut pään sisällä siitä, kuinka nyt olenkin "vain äiti" ja joudun luopumaan monista asioista. Vaikka äitiys antaakin paljon, se myös ottaa, se on asia, jota ei käy kiistäminen. Olenkin siis joutunut opettelemaan aivan täysin uutta roolia, jossa pikkumiehen tarpeet menee omien edelle ja jättämään taakse tai tauolle paljon siitä mitä olin. Luopumisen tuskaa ja uusia epämukavuusalueita. Vaatii hulluna voimia käydä perinpohjaisesti läpi mitä tuntee ja hyväksyä kaikki tuntemukset, myös negatiiviset, osaksi tätä. Vain hyväksymällä ne niiden negatiivisuudesta pääsee eroon ja prosessoimalla ymmärtää kaiken paremmin. Mutta niin minä toimin.
Joku voi väittää ettei äitinä olon tarvitse muuttaa sun elämää, mutta uskokaa pois, tietynlaista elämää se muuttaa. Valinta on kuitenkin ollut ihan oma, eikä minua kaduta, vaikka rivien välistä saattaakin niin väärin ymmärtää. Päinvastoin. Onnettomina, yliväsyneinäkin hetkinä tuon pienen olennon suuren suuri valloittava hymy paikkaa paljon. Se ei poista mitään, mutta saa tajuamaan päivä päivältä paremmin minun roolia. Ihmislapsi kun on luotu riippuvaiseksi äidistään ensimmäisiksi elinkuukausiksi. En toki väitä, että nykypäivän hyvinvointivaltiossa lapsi ei selviytyisi, jos äidille jotain käy tai ylipäätään äiti ei jostain syystä kuvioissa, mutta tarkoitankin sitä alkukantaista luonnonjärjestystä, josta olemme kaikinpuolin vieraantuneet. Silloin lapsi oli täysin riippuvainen äidistään. Niin iankaiken vaikuttaneet luonnonlait sanelevat elämäämme nykyisinkin ja on etuoikeus olla tuon pikkujäbän suurin tuki ja turva. Kaverihan luulee vielä, että me ollaan yks ja sama olento!

Kun elämämme pikkuhiljaa kietoutuvat toisiinsa ja päivämme alkavat rutinoitua, löydän joka päivä uusia hetkiä omille jutuilleni ja yhteisiä hetkiä, jolloin opin uutta tuolta pikkuolennolta. Tasapaino alkaa löytymään. En toki voi ihan ekstempore kadota omille reissuilleni vielä moneen vuoteen, mutta voinkin lähteä ja ottaa pojan mukaan ja nähdä asiat eri tavoin. Odotan aikaa, jolloin vuorovaikutus pojan kanssa on jo suurempaa ja oikeasti ymmärrän, miten poika ympäröivää maailmaa katselee, nyt kun voin vain arvailla. Että sitä minä vain, että alan kai pikkuhiljaa päästä jyvälle äitiyden saloista. Tai ainakin oman äitiyteni. Sen kun hoksasin jo aikaa sitten, on tämä matka ihan jokaisen kuljettava niin omia polkujaan kuin hyvältä tuntuu.

Mutta tässä identiteettikriiseillessäni olen myös löytänyt jotain uutta, mutta samalla niin vanhaa minulle itselleni. Suunnan, mihin elämässä pyrkiä, projekti, johon olen motivoitunut. Se ei ole työ, se ei ole harrastus, se on intohimo. Se yhdistää halun auttaa ja antaa, halun ja jonkinasteisen taidon kirjoittaa, omat kokemukset ja tiedonjanon. Se saattaa olla koko elämän mittainen matka ja jäädä jopa julkaisematta. Se saattaa olla blogi, se saattaa olla kirja, työpaja, hoitomuoto, tai kaikkia näitä. Aika näyttää, enempää en uskalla itsellekkään luvata. Mutta ompahan ainakin tekemistä näinä hiljaisina päiväunitunteina, kun tekeminen rajoittuu kuitenkin kodin sisäpuolelle, ja let's face it, kuka sitä nyt aina haluaa pyykätä, kokata tai siivota.

Niin ja vaikkei se aina helppoa ja ole ja välillä ihan tosissaan ahdistaa, niin tämän kaiken kun yhdistää, alkaa peilistä näkymään jotain mistä tykkään, joten saanen esittäytyä, Milja Juntunen hyvää päivää. Ahto-pojan äiti, Juuson vaimo ja omana itsenään neitopeikko, lapsen kengissä tällä matkalla, mutta innoissaan, odottavin mielin ja aivan tyytyväinen myös tässä hetkessä.

Piis änd LUV.