"Hmh.. mä melkein itkin tänään kun lähdin töistä. Mä en todellakaan tiiä miks, mutta joku ihme musta möykky kasaantu sisälle päivän mittaan. Oon ihan ihmeissäniki, koska mulla oli pirun hyvä viikonloppu, eikä tänäänkään oo tapahtunu mitään ihmeitä! Viikonloppu oli just sellanen ku toivoiski, sopivassa suhteessa työtä ja vapaa-aikaa, ihania ihmisiä, tanssimista ja hyvää oloa. Ja nyt, on fiilis kun sillä Ice Age-oravalla, jonka käpy on sen jääkuution sisässä, eikä se saa sitä. Eli suoraan sanoen, ärsyttää, vituttaa ja nakertaa! Ja kun joku ihana ja fiksu ihminen kertos mulle, että miksi, niin olisin enemmän ku tyytyväinen.
Kaippa tässä alkaa tajuaan, että kohta joutuu oikeesti sanoon heipat kaikelle tälle elämälle täällä. Ja sitten oon yksi. Tai en yksi, mutta sellasten ihmisten kanssa, jotka ei tunne mua ja tiiä millanen mä olen. Toinen kämppiksistäni tuntee mut kyllä, ja on mun ystävä, mutta ei sekään tiiä kaikkea ja loppuviimein aika vähän ylipäätään. Ja toisen kanssa ollaan lähinnä tuttuja. Kukaan ei tiä miten mä toimin ja miten mun ajatukset pelaa.. Tiiän, että tulossa on itkusia koti-ikävä puheluita niin perheelle kun kavereille, joten tyypit, varautukaa jo!
Ihanaa kuitenkin on se, että tiiän lähteväni pohjosesta ainakin kahden hyvän ystävän kera, juuri sen takia, että väkisinkin tullaan tutuiksi ja lähennytään puolen vuoden aikana. Ootan myös innolla niitä kaikkia muita uusia tuttavuuksia, joita tuun saamaan. Samaan aikaan tää kaikki on ihan älyttömän jännää ja ihanaa, mutta sitten taas uutta, tuntematonta ja ihan helvetin pelottavaa..
Mutta niin siis siitä itkemisestä. Oonhan mä herkkä ja mulle itkeminen on ihan normaalia. Mutta, että oikeasti tänään tajusin kuinka paljon vuoden aikana on tapahtunu. Olin kirjottamassa vapaatoiveita, kunnes mulle välähti, että perhana, meitsi on enää pari päivää seuraavassa listassa töissä.. Rupesin siinä si kelaan taakkepäin kulunutta vuotta ja voi pojat.. Onhan se ollut melkosta vuoristorataa.. Mutta joku mikä on pysyny siinä, on tuo työpaikka Pressossa ja se työporukka. Oon saanu niin ihania ihmisiä sieltä elämääni ja semmosia kokemuksia, ettei tosikaan. Se tiivis työyhteisö mikä siellä on, on ihan mahtavaa. Siellä voi lähes poikkeuksetta kutsua jokaista työkaveria työystäväks. Ja siks mä herkistyin, kun tajuan, että taas on aika jättää taakseen jotain hienoo.. Itkettää taas. Voihan herkkisminä!"
Tästä on näköjään tulossa sellanen ajatusvirta, ettei tosikaan.. Noh, tänään jatkuu tämmöset mietteet..
Puhuin sitten erään ystävän kanssa ja sain purkaa nää ajatukset jollekkin, joka vastas mulle ja keskusteli mun kanssa. En kaivannu lohdutusta, en sääliä, en välinpitämättömyyttä, vaan sitä, että saan kertoa tunteistani just niinkun ne mun päässä ja sydämessä pyörii. Ja sitä, että joku todella antaa mun tuntea näin. Mua pelottaa aivan saatanan tavalla lähteä, jos rehellisiä ollaan ja oonkin pyörittäny tätä ajatusta viime aikoina ihan kamalasti. Oikeasti, mitä jos oon ajatuksineni siellä yksin ja tahdon vaan kotiin. Mutta sitten heräsin ajatteleen asiaa, kun ystäväni totes, että minkä takia tahdon löytää sieltä muita ihmisiä, jos lähen ettiin itteäni.. Niimpä.
Minä, siis se minä, joka uskon ja tunnen olevani, tarvitsee muita ihmisiä. Minä olen minä, sosiaalinen ja puhelias tyttö, joka kaipaa ympärilleen ihmisjoukkoa. Siksi tahdon löytää muita. Mutta en tarkoittanut puhuessani, että pitäs löytää joukko samanlaisia ihmisiä, kuin minä, vaan sitä, että tarvitsen sen yhden, jolle voin olla avoimesti ja suojattomasti vain ja ainoastaan minä. Ettei koskaan tarvitse ajatella voinko tai saanko. Sen ihmisen pitää osata käsitellä mua tasavertaisena, ei lohduttaa, ei väitellä, vaan ymmärtää ja antaa olla. Antaa olla mitä? No antaa minun olla minä.
Siinä puhuessani tajusin vaan, että sellaisia ihmisiä mun elämässä on harvassa. Niitä on, mutta kuten eilen huomasin, lähinnä puhelinsoiton päässä.. Miks siis kaipaisin pohjosessakaan sen enempää? Taisin sanoakin ystävälleni, että nyt, jos kaipaisin halausta ja lohdutusta, kävelisin alakertaan ja pyytäisin sitä äidiltä, mutta, kun tahdon kertoa ajatuksiani ja tunteitani ilman sen suurempaa hössötystä, otan puhelimen ja soittaisin jollekkin ihmiselle, jonka kanssa niin voin tehdä. Mikä estäisi mua Lapissakaan toimimasta näin.
Ja jos nyt ootatte jotain ahaa-elämystä tästä kaikesta höpinästä, niin jääkää rauhassa oottamaan. Oon vieläkin ihan pihalla näiden ajatusten kanssa, mutta vähän vähemmän peloissani. Ja tällä hetkellä mä kiitän, öh, miten sen nyt sanois, sitä "peiliä", joka heijastaa mun ajatukset mulle selkeempinä ja päämäärällisempinä ja antaa mun katsoa siihen, ilman, että mun tarttis nähdä jotain muuta kun mitä mä olen.
Kyllä mä pärjään Levillä ja toivottavasti löydän sen mitä lähden etsimään. Ja sitä ennen, otan ilon irti kaikesta tästä rakkaasta ja turvallisesta täällä kotinurkilla. Joten, heippa, mä lähen nyt kerään voimavaroja ja tapaamaan ystäviä.
Pakko vielä jakaa tämä. Satuin kuunteleen tän vahingossa eilen näissä fiiliksissä. Hmh, melkonen sattuma sanon minä, kun en ole koskaan kyseistä biisiä kuunnellut edes.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti