Muutoksen energiat.

Moni teistä varmasti tietääkin mun olevan paljonkin perehtynyt ns. hengellisyyden ja henkimaailman asioihin, eli ihan perustallaajan mielestä melkoisiin höpöhommiin. On energiahoitoja, kiviä, meditaatiota, yrttejä, chakratietämystä, keijuja, peikkoja, shamanismia ja monenlaista muuta liirumlaarumia. Mutta mie en ole moksiskaan, ajattelitte musta sen takia mitä ajattelitte. Mulle ne asiat on tärkeitä ja haluaisin hetkeks palata niiden äärelle kaiken tän raskaushömpötyksen ja - ressin keskeltä. Palata olemaan mie. Tai siis olenhan mie kokoajan mie. Mutta muuttuvassa elämäntilanteessa ja monien vastoinkäymisten keskellä on vaikea saada yhteyttä sinne, mistä olen aiemmin hakenut mielenrauhani.

On levoton olla. Eikä vain mulla vaan monilla muillakin. Muutoksia on selvästi tulossa, maailmalla tapahtuu mielenkiintoisia käänteitä, joista meille ei kerrota kaikkea ja on itse päätettävä, kehen ja mihin luottaa. Epätietoisuutta ja ikäviä uutisia. Kumoavia teorioita ja tutkimuksia meille uskotellusta todellisuudesta. Politiikkaa, maailmantaloutta, sääntöjä, lakeja, uudistuksia, you name it. Kahtiajakoa ympäri maailman, rikkaisiin ja köyhiin, sotaan ja rauhaan, mustaan ja valkoiseen. Jotakin väreilee ilmassa koko ajan. Yhteys rinnakkaisiin todellisuuksiin, ympärillämme pyöriviin toisiin maailmoihin ja muihin ihmisiin on käsin kosketeltavissa, mutta kuitenkin, todella kaukana. Hetkessä hiljaisuutta kuulet mielessä paljon häiriöitä, joita et tiennyt olevan olemassa. Huolta ympärillä olevista asioista ja ihmisistä. Huolta tulevaisuudesta. Elokuutio naaman edessä hohkaamassa sinistä valoa, joka imee kasvosi harmaaksi. Todellisuus somessa ja todellisuus ympärilläsi. Tarve olla jotain ja kaikkien nähtävillä. Kuitenkin halua piiloutua tältä kaikelta.

Mie olen kyllästynyt. Moniin ihmisiin ja asioihin ympärilläni, älypuhelimiin, tv-sarjoihin, mediaan. Siihen, mihin tärkeysjärjestykseen ihmiset asioita laittavat. En halua nostaa itseäni jalustalle mitenkään, tässä sitä näpytellään ihan yhtälailla tabletilla ja tylsät hetket täytetään erilaisten uutisvirtojen selailulla. Mutta en usko, että kaipasin tätä kaikkea kovin, jos sen täysin heivaisin. Mutta olisin ulkopuolella, tai ainakin tietyn piirin tavoittamattomissa. Jaan omaakin elämää sosiaalisessa mediassa myöskin siksi, että kaverit ja sukulaiset muualla näkee, miten menee. Ja mie nään, miten muilla. Mutta todellisuus on yleensä niin jotain muuta, kuin julkisista pintaraapaisuista annamme ymmärtää, joten olen luopunut tästä pikkuhiljaa. Suuri syy tälle on myös miehen koko ajan piippava puhelin, häntä kun kaivataan joka puolelle ja joka puolelta. Olen oppinut laittamaan oman puhelimen äänettömälle kotona, vähentämään melua. Ttavoitat minut, jos haluan mun olevan tavoitettavissa ja se on karsinut jotain tyyppejä pois mun sosiaalisesta verkostosta. Ikävämpi homma, mutta näin se vain on. Ja jos mä kaipaan sua viestein tai puheluin tai vaivaudun kommentoimaan statustasi, kuvaasi tms, se oikeasti tarkoittaa, että olen halunnut ottaa tuon kammotuksen, jota puhelimeksikin kutsun, käteen ja näpytellä sulle jotain. Silloin mä todella olen kaivannut sua syystä. Ja silloin, kun kysyn nähdäänkö, mä todella haluan nähdä sua. Mä olen askel askeleelta vieraantumassa tästä nykyajan koko ajan saatavilla olosta, ja vaikka saan nauttia tarpeeksi yksinäisyydestä, on mulla on huutava kaipuu mielen hiljaisuuteen.

On siis kamalaa, kun kaikessa hälinässä mä en löydäkään tietäni sinne hiljaisuuden keskelle. Koko ajan mieleen nousee joku muu. Ehkä se on tämä toukka, jonka energiat sekoittuu muhun, ehkä maailma ympärillä vain on sellaisilla taajuuksilla kaikkialla, että on todella tehtävä töitä päästäkseen yli kaiken sen aalloilla kulkevan melun taa ja siihen hiljaisuuden hetkeen, jossa mieli on tyyni ja stressin voi hengittää pois. Ehkä kaikki muutkin maailmassa yrittävät yhteyttä juuri nyt ja linjat ovat tukossa. En yhtään ihmettele tällä maailman menolla, etteikö ihmiset yrittäisi turvautua siihen korkeampaan, oli se sitten jumala kuin jumala, taho kuin taho. Maailman tila on rehellisesti sanottuna aivan kamala. Eikä mulla ihan tosi ole mitään varmuutta siitä, tuleeko tässä edes käymään hyvin. Välillä mie mietin, että onko oikein tuoda tähän maailmaan uusi tyyppi, saako hän nauttia siitä kaikesta, jota haluan hänen kokevan. Ja samalla toivo sisälläni herää, että ehkä hän onkin se avain maailman muutokseen. Vaatimattomia tavoitteita pienelle myörijälle mahassani, eikö? Älkää hölmöt ymmärtäkö väärin, en minä ole koskaan luullut, että yksi ihminen muuttaisi maailmaa, mutta ehkä meidän tyyppi onkin muutoksen sukupolvea ja siksikin sen energiat sekoittuu mun vasta alkaneen muutoksen energioihin niin kovin.

Koin parin viime päivän aikana jotain, mistä en oikein tiedä itsekään kunnolla. Ehkä paluu perusasioiden äärelle, aikaa rakkaimman hipinretkun kanssa, valaiseva vierailu Lohinivassa, ehkä hieman parempi fyysinen kunto (se kyllä on jo muisto vain), pienen ihmeemme näkeminen rakenneultran kautta, maya-astrologian osuvat tulkinnat elämästä juuri nyt, täyden kuun aika, päivän pidentyminen, aurinko tai mikä ikinä se kokemus olikaan, joka sai mut hetkeksi pysähtymään ja hiljentymään, olen siitä kiitollinen. Se sai mut muistamaan asioita, joista mie nautin, tuntemaan itseni minuksi. Tarkastelemaan tätä aikaa muutoksien aikana. Katsomaan kivun ja säryn ja valittamisen kuplan ulkopuolelle ja näkemään siellä ihmisen, joka on ollu mun rinnalla kaiken aikaa, eikä valittanut ääneen juuri kertaakaan. Sopimaan tapaamisia kavereiden kanssa, mitkä valitettavasti jouduin, huonon olon iskettyä, perumaan. Jätin jotain taakseni, vaikken tiedäkään mistä luovuin. Mutta koska en tiedä, en surekaan menetystä. En osaa kaivata sitä, kun en tiedä mitä se oli. Mutta tunnen itseni onnellisemmaksi nyt, kun se on poissa. Tunnen parempaa yhteyttä lapseeni ja omaan itseeni, meidän energioihin. Tunnen oloni turvallisemmaksi tässä maailmassa, kuin hetki sitten, huolimatta kauheuksista mm. Brysselissä. Kutsukaa minua kylmäksi tai tunteettomaksi, mutta joka sekunti maailmassa tapahtuu yhtä kauheita tai kauheampia asioita kuin "terroriteot", joilla pelkoamme lietsotaan ja saadaan meidät kulkemaan haluttuun suuntaan. On kamalaa, että heräämme asioiden laitaan vasta, kun kotiovella jysähtää. Nyt jos koskaan, on se aika, kun maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana. Ota selvää asioista, tutki ja perehdy, etsi kaltaisias ja vaikuta. Pienesti tai suuresti. Mutta tunne nää vibat, jota maailmankaikkeus meille antaa juuri nyt ja anna niiden viedä sua mukanaan. On aika rikkoa normeja, luoda uutta ja aktivoitua uudelleen. Sulkea nämä hikiset näytöt hetkeksi ja palata perusasioiden ja mielen hiljaisuuden keskelle. Ja niin miekin nyt teen, eli painun unille ottamaan vastaan sen, mitä tämä täysi kuu tuo mun uniin. Ehkä sitä huomenna herää taas viisaampana tai siihen, että tämä maailma on muuttunut. Ehkä minä olen. Kuka tietää, mutta annetaan näiden energioiden virrata.

Peace and luv,

Neitopeikko

Raskaustourette, Päämuijailua ja puoliväli.

Vihdoin, kaiken keskeltä sain itselleni hetken hengähtää ja rentouden kirjoittaa. On tätä odotettukin. Pää on meinannu lahota, kun kaikki tunteet ja ajatukset on patoutunut. Ollaan puolivälissä raskautta ja aika paljon on koettu ja kasvettu. Ja kaikenlaista olen yrittänyt piilotella ja pitää sisällä. Kiukkua, ressiä, itkuja, ikävää, oksennusta, särkyjä, pahaa mieltä, epätoivoa. Miettinyt, miten tähän kaikkeen olisi voinut varautua? Miksei kukaan kertonut? Vai kertoiko? Miettinyt miksi tämä kaikki vaivaa mua niin kovin. Unettomia öitä on kertynyt jo mittariin hyvä lukema, mutta pari yötä sitten mie havahduin miks mulla niin ahdistaa kaikki tämä, vaikka varmasti raskauteen kuuluvaa kaikki. Vaikka olenkin ymmärtänyt näiden "kuuluvan asiaan", niin sehän tässä ärsyttää kun emmie ole saanut vielä montaakaan tilaisuutta olla vain ja ainoastaan onnellinen upeasta kasvavasta vatsastani, siitä mainiosta tyypistä, joka tota mahan sisäpuolta välillä hipsuttelee, siitä, että minusta oikeasti tulee ÄITI, siitä, että meistä ukon kanssa on kasvamassa perhe, lyömätön tiimi tai oikeastaan mistään muustakaan, pienistä vauvan vaatteista jne.

Alkuun oli melkein kahden kuukauden oksentelujakso. Ja uudesta, mulle todella tärkeästä työstä luopuminen. Kun et pysty, et pysty. Annat jokaisen jaksamisen rippeen siihen, että nouset sängystä ja lähdet töihin, pidättelet päivät pitkät oksentelua, heikottaa, ruoka ei maistu, mutta jotain on syötävä, väsyttää niin, että neljä tuntia vuorokaudesta oli raskasta valvoa. Sillon tällön kun jaksoin enemmän, kostautui se seuraavana päivänä. Väsytti ja oksetti vielä enemmän. Paljon tuli oltua yksin, koska en jaksanut töiden lisäksi muuta ja Juuson oli reissattava duuninsa vuoksi. Eihän me tiedetty Juuson kanssa, että se on mulle niin raskasta. Eihän se voinut jättää töitä tekemättä, varsinkaan kun mien töihin pystynyt. Kaikki saavutettu hyvä kunto, reipas mieli, hyvinvoiva keho rapisi pikkuhiljaa siihen sängyssä itkevään, yksinäiseen, harmaakasvoiseen tyttöön, joka lopulta ei pärjännyt yksin kotona. Tuli aika purkaa työsopimus, yhteisymmärryksessä (Kiitos todella paljon tuesta ja ymmärryksestä tässä Sirly) ja paeta äidin helmoihin. Olin tosi maissa. Henkisesti se oli todella raskasta, myöntää olevansa niin heikossa kunnossa. Kaksi viikkoa makaamista, ystäviä, äitin seuraa, muuta perhettä, mummun tapaaminen, sen tajuaminen, että moni muukin odottaa tätä pientä maailmaan ihan yhtä paljon kun mie. Henkinen puoli alkoi helpottaa, hieman. Aloin ymmärtää, etten mahtanut asialle itse mitään.

Samaan aikaan Juuso kuiten rokkaili Stadin päässä UMK-juttuja, ja olin jostain syystä tosi katkera sille. Vaikka hyvin tiesin, että se oli sille rankkaa duunia, pitkää päivää ja mun itkuisia puheluita. Jälkikäteen mietin, miten ihmeessä se on jaksanut. Mutta sillon mua vaan ärsytti tavallaan se vapaus, joka sillä oli. Se epäreiluus, että mun kroppa kärsii. Ja moni muu typerä asia.

Tultiin kotiin ja mun saikku/vapaa jatku. En mie juuri sen ihmeemmässä kunnossa ollut, mutta päivä päivältä jaksoin enemmän, toinen kun oli vieressä pitämässä musta huolta. Tehtiin kivoja juttuja yhdessä, ja alettiin duunaan kotia siihen suuntaan, että meille todella on tulossa lapsi tänne. Voin kertoo, että meni melkeen koko kämppä uusiks. Kun tehdään, tehdään kunnolla. Ja noh, uskotteko, että mun on ollut vaikee olla tekemättä, vaikka en aina ihan jaksaiskaan. Ja turhautunut, kun en oo jaksanut. Oon kuiten päässyt palaileen töihin, tekemään sopivasti vuoroja, että jää vielä aikaa ja ehkä energiaakin laittaa kotia. Mutta aina kun oon ollut yksin, niinkun nytkin, on tää vähän raskasta. Ehkä sillon kaikkein ikävintä, kun joutu jäämään kotiin, kun sulle rakkain ihminen rokkaa elämänsä tilaisuutta urallaan. Katsoon telkkarista, kun ne 370 ääntä, jotka lähetyksessä kerkisit näpyttään ei auttanut niitä jatkoon. Tajuaan, ettet oo paikalla, kun ne juhlii sitä hetkeä, jonka ne sai elää. UMK-semifinaali. Mun piti olla paikalla. Mä halusin olla paikalla. Enkä ollut. Olin vihanen, Juusolle, kun oli vakuutellut, että finaaliin si, itelleni, kun en jaksanut lähtä paikalle, mitähän vielä. Sellasia tuntemuksia, joita en oo ees tienny ennen raskautta olevan ees olemassa. Tai oon, mutta päässyt niistä jo jollain lailla eroon. Kateutta, syyllisyyttä, vihaa.. Kamalia asioita. Viiden sekunnin sisään halunnut haukkua toisen maanrakoon ja sitten taas rakastava, kaiken tukensa antava kotivaimo. Kutsumme tätä raskaustouretteks. Kuvaa ehkä parhaiten. Näille tunteille kun ei MAHDA MITÄÄN. Ja ne PITÄÄ sanoa!

Mutta kun Pää-äijät ei päässeetkään jatkoon, huokastiin me tavallaan helpotuksesta. Enkä ehkä koskaan oo ollut niin onnellinen, kun sillon, kun sain oman äijäni kotiin. Aateltiin ehkä molemmat, että nyt helpottaa.. Aina se helpottaa siks hetkeks, kun Juuso on kotona. Paitsi nyt, kun kroppa on alkanut kiukutteleen taas. Hetken jaksoin töitä ihan hyvin. Kunnes tuli päivät, jolloin lunta sato enemmän kuin laki sallii ja pihaa sai lapioida joka päivä useasti (suuri kiitos naapureille, jotka teki sitä mun puolesta) , töiden jälkeen jalkoja särkee viis tuntia, niin ettet saa nukuttua. Unta häiritsi myös ressi kodista ja tekemättömistä asioista, yksinäisyys. Se, että mun piti jaksaa tätä kaikkea. Se, että mummu oli sairaalassa ison leikkauksen takia ja oltiin jo lähellä menettää se, tietämättäni huolehdin siitä varmasti alitajuisesti kokoajan, sillä kun eilen kuulin sen äänen ja sen, että se on omassa kodissa, jotain lähti hartioilta.
Mutta painolastia on kertynyt niin paljon jo, että se on aiheuttanut jonkun hermopinteen lapaluun alle ja särky ja puutuilu pitää yöt hereillä. Kyllä, mieli ja keho toimii niin yhdessä. Kun mieli prakaa, kroppa reagoi, pakottaa sut hoksaamaan, että jossain ei homma toimi! Toisaalta onneks niin, mutta tää alkaa vaikuttaa pian työntekoon ja muuhun tekemiseen, esim kirjoittamiseen, kuten huomaan juuri, homma on aika pitkäkestoista, kun joutuu jumppaan kättä välillä. Kiukkua kertyy päivittäin, kun sattuu, eikä pysty normaalisti tekemään asioita, ja kelleppä muulle mie sen puran kun ukkoparalle. Joka on taas reissussa, tekemässä duunia, ettei mun niin paljon tarttis. Se mies tekee ihan hullun paljon, että mulla olis hyvä olla. Se on ihan uskomaton. Olkaa tytöt kateellisia, sillä vaikka se on poissa paljon, se tekee sellasia asioita, joita en osaa edes odottaa. Se tekee kaikkensa, etten itkis öitä näitä asioita. Kaikkensa, että mä, se itse, me jaksetaan.

Ja vasta mie olen sen tajunnut. Että vaikka mie olenkin valittanut kohta melkein viis kuukautta ja silti niellyt jo paljon siitä kivusta ja kiukusta ja kaikesta muusta ja tämäkin postaus on varmaan jollekkin negatiivissävytteinen, niin hitto. Mie olen tehnyt ihan hullun paljon kaikkeen jaksamiseeni nähden, rempannut kämppää, rakentanut perkele yhden sohvan melkein, huolehtinut omista ja ukon juoksevista asioista, promonnut Pää-äijiä, yrittänyt huolehtia ystävistä ja perheestä, koittanut olla hyvä työntekijä, huolehtia tän kasvavan pikkuolennon tarpeista ja ylipäätään kasvattanut sitä mahassani, eikä tää perhanan kakara tee tätä fyysisesti helpoks kyllä yhtään, on kyllä isänsä ja äitinsä kaltainen tapaus, ihana silti jo nyt, ehkä aina välillä myös itestäni, mutta ihan liian vähän. Kummia oivalluksia tapahtui parissa päivässä, rakkaiden ystävien seurassa (voi Pena, mitä mie tekisin ilman sinuu), puheluista perheen ja ystävien kanssa, Sandhjan Sing it Away-biisin sanomasta, Mäkin mielettömän tykistä Pakastin-biisistä, pitkästä aikaa ajatuksella kuunnelluista Hoippu Orkesterin kipaleista, kierroksesta ympäri kämppää tajuten kaiken mitä mie olen oikeasti tehnyt, kylpylähetkestä Jeris Spassa, hyvästä ruuasta ja lasista viiniä (kyllä, raskaana join VIINIÄ) Asia Sushi Barissa ja ylipäätään niistä upeista asioista ja ihmisistä, joita elämäni sisältää nyt ja tulevaisuudessa. Tämä hetki on edelleen hyvä. Se vaan pitää muistuttaa itselle kovin paljon vahvemmin, kun raskaustourette ja erityisherkän suorittajapuoli yrittää ottaa yliotetta tästä nyt naamalla häilyvästä hymystä ja hyvistä perhosista vatsassa. Vaikka perkele käteen sattuukin ja takana on kolme tuntia "hyvää" unta. On tämä vaan aikamoinen matka, ja ehkä vaihtaisin päivän tai parikin, mutta aion jatkossa keskittyä taas hetkiin, päivään kerrallaan, sillä vielä on puolet jäljellä ja tunne on, että tästä tää seikkailu vasta alkaa. Ja mie tunnen itseni upeammaksi kuin koskaan.

Peace and luv,

masustaan ylpeä, kaikesta huolimatta onnellinen, odottava äiti