Raskaustourette, Päämuijailua ja puoliväli.

Vihdoin, kaiken keskeltä sain itselleni hetken hengähtää ja rentouden kirjoittaa. On tätä odotettukin. Pää on meinannu lahota, kun kaikki tunteet ja ajatukset on patoutunut. Ollaan puolivälissä raskautta ja aika paljon on koettu ja kasvettu. Ja kaikenlaista olen yrittänyt piilotella ja pitää sisällä. Kiukkua, ressiä, itkuja, ikävää, oksennusta, särkyjä, pahaa mieltä, epätoivoa. Miettinyt, miten tähän kaikkeen olisi voinut varautua? Miksei kukaan kertonut? Vai kertoiko? Miettinyt miksi tämä kaikki vaivaa mua niin kovin. Unettomia öitä on kertynyt jo mittariin hyvä lukema, mutta pari yötä sitten mie havahduin miks mulla niin ahdistaa kaikki tämä, vaikka varmasti raskauteen kuuluvaa kaikki. Vaikka olenkin ymmärtänyt näiden "kuuluvan asiaan", niin sehän tässä ärsyttää kun emmie ole saanut vielä montaakaan tilaisuutta olla vain ja ainoastaan onnellinen upeasta kasvavasta vatsastani, siitä mainiosta tyypistä, joka tota mahan sisäpuolta välillä hipsuttelee, siitä, että minusta oikeasti tulee ÄITI, siitä, että meistä ukon kanssa on kasvamassa perhe, lyömätön tiimi tai oikeastaan mistään muustakaan, pienistä vauvan vaatteista jne.

Alkuun oli melkein kahden kuukauden oksentelujakso. Ja uudesta, mulle todella tärkeästä työstä luopuminen. Kun et pysty, et pysty. Annat jokaisen jaksamisen rippeen siihen, että nouset sängystä ja lähdet töihin, pidättelet päivät pitkät oksentelua, heikottaa, ruoka ei maistu, mutta jotain on syötävä, väsyttää niin, että neljä tuntia vuorokaudesta oli raskasta valvoa. Sillon tällön kun jaksoin enemmän, kostautui se seuraavana päivänä. Väsytti ja oksetti vielä enemmän. Paljon tuli oltua yksin, koska en jaksanut töiden lisäksi muuta ja Juuson oli reissattava duuninsa vuoksi. Eihän me tiedetty Juuson kanssa, että se on mulle niin raskasta. Eihän se voinut jättää töitä tekemättä, varsinkaan kun mien töihin pystynyt. Kaikki saavutettu hyvä kunto, reipas mieli, hyvinvoiva keho rapisi pikkuhiljaa siihen sängyssä itkevään, yksinäiseen, harmaakasvoiseen tyttöön, joka lopulta ei pärjännyt yksin kotona. Tuli aika purkaa työsopimus, yhteisymmärryksessä (Kiitos todella paljon tuesta ja ymmärryksestä tässä Sirly) ja paeta äidin helmoihin. Olin tosi maissa. Henkisesti se oli todella raskasta, myöntää olevansa niin heikossa kunnossa. Kaksi viikkoa makaamista, ystäviä, äitin seuraa, muuta perhettä, mummun tapaaminen, sen tajuaminen, että moni muukin odottaa tätä pientä maailmaan ihan yhtä paljon kun mie. Henkinen puoli alkoi helpottaa, hieman. Aloin ymmärtää, etten mahtanut asialle itse mitään.

Samaan aikaan Juuso kuiten rokkaili Stadin päässä UMK-juttuja, ja olin jostain syystä tosi katkera sille. Vaikka hyvin tiesin, että se oli sille rankkaa duunia, pitkää päivää ja mun itkuisia puheluita. Jälkikäteen mietin, miten ihmeessä se on jaksanut. Mutta sillon mua vaan ärsytti tavallaan se vapaus, joka sillä oli. Se epäreiluus, että mun kroppa kärsii. Ja moni muu typerä asia.

Tultiin kotiin ja mun saikku/vapaa jatku. En mie juuri sen ihmeemmässä kunnossa ollut, mutta päivä päivältä jaksoin enemmän, toinen kun oli vieressä pitämässä musta huolta. Tehtiin kivoja juttuja yhdessä, ja alettiin duunaan kotia siihen suuntaan, että meille todella on tulossa lapsi tänne. Voin kertoo, että meni melkeen koko kämppä uusiks. Kun tehdään, tehdään kunnolla. Ja noh, uskotteko, että mun on ollut vaikee olla tekemättä, vaikka en aina ihan jaksaiskaan. Ja turhautunut, kun en oo jaksanut. Oon kuiten päässyt palaileen töihin, tekemään sopivasti vuoroja, että jää vielä aikaa ja ehkä energiaakin laittaa kotia. Mutta aina kun oon ollut yksin, niinkun nytkin, on tää vähän raskasta. Ehkä sillon kaikkein ikävintä, kun joutu jäämään kotiin, kun sulle rakkain ihminen rokkaa elämänsä tilaisuutta urallaan. Katsoon telkkarista, kun ne 370 ääntä, jotka lähetyksessä kerkisit näpyttään ei auttanut niitä jatkoon. Tajuaan, ettet oo paikalla, kun ne juhlii sitä hetkeä, jonka ne sai elää. UMK-semifinaali. Mun piti olla paikalla. Mä halusin olla paikalla. Enkä ollut. Olin vihanen, Juusolle, kun oli vakuutellut, että finaaliin si, itelleni, kun en jaksanut lähtä paikalle, mitähän vielä. Sellasia tuntemuksia, joita en oo ees tienny ennen raskautta olevan ees olemassa. Tai oon, mutta päässyt niistä jo jollain lailla eroon. Kateutta, syyllisyyttä, vihaa.. Kamalia asioita. Viiden sekunnin sisään halunnut haukkua toisen maanrakoon ja sitten taas rakastava, kaiken tukensa antava kotivaimo. Kutsumme tätä raskaustouretteks. Kuvaa ehkä parhaiten. Näille tunteille kun ei MAHDA MITÄÄN. Ja ne PITÄÄ sanoa!

Mutta kun Pää-äijät ei päässeetkään jatkoon, huokastiin me tavallaan helpotuksesta. Enkä ehkä koskaan oo ollut niin onnellinen, kun sillon, kun sain oman äijäni kotiin. Aateltiin ehkä molemmat, että nyt helpottaa.. Aina se helpottaa siks hetkeks, kun Juuso on kotona. Paitsi nyt, kun kroppa on alkanut kiukutteleen taas. Hetken jaksoin töitä ihan hyvin. Kunnes tuli päivät, jolloin lunta sato enemmän kuin laki sallii ja pihaa sai lapioida joka päivä useasti (suuri kiitos naapureille, jotka teki sitä mun puolesta) , töiden jälkeen jalkoja särkee viis tuntia, niin ettet saa nukuttua. Unta häiritsi myös ressi kodista ja tekemättömistä asioista, yksinäisyys. Se, että mun piti jaksaa tätä kaikkea. Se, että mummu oli sairaalassa ison leikkauksen takia ja oltiin jo lähellä menettää se, tietämättäni huolehdin siitä varmasti alitajuisesti kokoajan, sillä kun eilen kuulin sen äänen ja sen, että se on omassa kodissa, jotain lähti hartioilta.
Mutta painolastia on kertynyt niin paljon jo, että se on aiheuttanut jonkun hermopinteen lapaluun alle ja särky ja puutuilu pitää yöt hereillä. Kyllä, mieli ja keho toimii niin yhdessä. Kun mieli prakaa, kroppa reagoi, pakottaa sut hoksaamaan, että jossain ei homma toimi! Toisaalta onneks niin, mutta tää alkaa vaikuttaa pian työntekoon ja muuhun tekemiseen, esim kirjoittamiseen, kuten huomaan juuri, homma on aika pitkäkestoista, kun joutuu jumppaan kättä välillä. Kiukkua kertyy päivittäin, kun sattuu, eikä pysty normaalisti tekemään asioita, ja kelleppä muulle mie sen puran kun ukkoparalle. Joka on taas reissussa, tekemässä duunia, ettei mun niin paljon tarttis. Se mies tekee ihan hullun paljon, että mulla olis hyvä olla. Se on ihan uskomaton. Olkaa tytöt kateellisia, sillä vaikka se on poissa paljon, se tekee sellasia asioita, joita en osaa edes odottaa. Se tekee kaikkensa, etten itkis öitä näitä asioita. Kaikkensa, että mä, se itse, me jaksetaan.

Ja vasta mie olen sen tajunnut. Että vaikka mie olenkin valittanut kohta melkein viis kuukautta ja silti niellyt jo paljon siitä kivusta ja kiukusta ja kaikesta muusta ja tämäkin postaus on varmaan jollekkin negatiivissävytteinen, niin hitto. Mie olen tehnyt ihan hullun paljon kaikkeen jaksamiseeni nähden, rempannut kämppää, rakentanut perkele yhden sohvan melkein, huolehtinut omista ja ukon juoksevista asioista, promonnut Pää-äijiä, yrittänyt huolehtia ystävistä ja perheestä, koittanut olla hyvä työntekijä, huolehtia tän kasvavan pikkuolennon tarpeista ja ylipäätään kasvattanut sitä mahassani, eikä tää perhanan kakara tee tätä fyysisesti helpoks kyllä yhtään, on kyllä isänsä ja äitinsä kaltainen tapaus, ihana silti jo nyt, ehkä aina välillä myös itestäni, mutta ihan liian vähän. Kummia oivalluksia tapahtui parissa päivässä, rakkaiden ystävien seurassa (voi Pena, mitä mie tekisin ilman sinuu), puheluista perheen ja ystävien kanssa, Sandhjan Sing it Away-biisin sanomasta, Mäkin mielettömän tykistä Pakastin-biisistä, pitkästä aikaa ajatuksella kuunnelluista Hoippu Orkesterin kipaleista, kierroksesta ympäri kämppää tajuten kaiken mitä mie olen oikeasti tehnyt, kylpylähetkestä Jeris Spassa, hyvästä ruuasta ja lasista viiniä (kyllä, raskaana join VIINIÄ) Asia Sushi Barissa ja ylipäätään niistä upeista asioista ja ihmisistä, joita elämäni sisältää nyt ja tulevaisuudessa. Tämä hetki on edelleen hyvä. Se vaan pitää muistuttaa itselle kovin paljon vahvemmin, kun raskaustourette ja erityisherkän suorittajapuoli yrittää ottaa yliotetta tästä nyt naamalla häilyvästä hymystä ja hyvistä perhosista vatsassa. Vaikka perkele käteen sattuukin ja takana on kolme tuntia "hyvää" unta. On tämä vaan aikamoinen matka, ja ehkä vaihtaisin päivän tai parikin, mutta aion jatkossa keskittyä taas hetkiin, päivään kerrallaan, sillä vielä on puolet jäljellä ja tunne on, että tästä tää seikkailu vasta alkaa. Ja mie tunnen itseni upeammaksi kuin koskaan.

Peace and luv,

masustaan ylpeä, kaikesta huolimatta onnellinen, odottava äiti