Pillittävä mutsi.

Miehän en sinänsä halunnut aloittaa mitään mammablogin kirjoittamista, mutta hyväksyttävä kai se on, että blogi, joka käsittelee elämääni, käsittelee tällä hetkellä suuresti äitiyttä. Minun mammailu vaan saattaa olla aika värikästä, totuudenmukaista ja roisiakin jollain mittapuilla, kun blogikuvat ja instagram-fiidi ei täyty vaaleansävyisistä lastenhuoneen sisustusvinkeistä, kauniista äitiys/imetysvaatteista, mammajoogasta tai kauniista ajatuksista kuinka äitiys on parasta elämässä. Enkä mie väitä, että kaikki mammablogit sellaisia olisivatkaan, jokainen on kirjoittajansa näköinen. Meän perhe ja mie vain ollaan tällaisia, vähän sinnepäin ja ei se ole ihan niin justiinsa vaikka mie olenkin melkoinen suorittaja, ja tunteet, ne jos mitkä kuuluvat ja näkyvät meillä.

Viime yönä taas valvottiin. Ainut paikka, johon poika nukahti ilman levotonta ähinää, puhinaa, kääntyilyä ja vääntyilyä ja varsinkin ilman yhtäkkistä heräämistä kovaan kipuitkuun, oli minun syli. Siinä mie sitten olin, pojan päätä hellästi silitellen,monta tuntia, enkä mie saanut siinä nukuttua, vaikka väsytti, ja minuakin itketti.

Viime aikoina on muutenkin syystä jos toisesta tai ilman syytäkin tullut pillitettyä aivan hulluna. Imetyshormonit on minun mielelle aivan yhtä helvettiä, kun viidessä sekunnissa kerkiää käymään läpi koko tunnekirjon ja vielä vähän lisääkin. Vähän väliä kiukuttaa kaikki, sitten masentaa ja seuraavaksi ilo on ylimmillään. Onneksi sitä iloa on, silloin muistaa, että tämähän se olikin minun normaalitila, tästä mie tykkään. Sitten taas pillahdat itkuun ja maailma saisi vaikka loppua siihen paikkaan. Hatunnosto vain tuolle miehelle, että jaksaa tsempata ja kuunnella tätä pillittävää mutsia.

Meillä on valloittavan hyväntuulinen poika, joka on myös pieniä, välillä, niinkuin viimeyönä, vähän isompiakin refluksioireita lukuunottamatta todella terve ja kehittyy loistavasti. Ei siis olisi valittamista. Yöt menee yleisesti ottaen ihan kivasti, joskus valvotaan koko yö ja syömään poika herää kolmesta viiteen kertaan yössä. Koska poika nukahtaa helpommin tissi suussa, kuin pullon kanssa, on yösyötöt suurimmaksi osaksi minun vastuulla. Kohta 3,5kk on kulunut ja pisin yhtäjaksoinen unipätkä on alle viisi tuntia ja mustat renkaat silmien ympärillä vain kasvaa, ja voisin sanoa, että väsyttää. Onkin aivan kamalaa, että tämä näinkin helppo vauva ja vauva-arki suttaantuu yhdeksi harmaan ja mustan sekasotkuksi järjettömän väsymystilan takia, vaikka tästä haluaisi (ja kuuluisi) vain nauttia. Toki paljon tästä liittyy siihen, että ollaan paljon kolmistaan, meidän tukiverkosto on hiukan kaukana ja täällä verrattain pieni, mutta sitäkin arvokkaampi!

Törmäsin päivänä eräänä onneksi tähän tekstiin ja siitä onkin ollut suuri apu. On totta, että siinä hetkessä se ylitsepääsemättömän avuton, "en jaksa enää yhtään tätä, kaikki on paskaa"-tunne on todella toden tuntuinen ja on vaikea vakuuttaa itselleen, että sinä et oikeasti tunne näin, mutta sitten kun sen saa runnottua sen synkkyyden läpi, se helpottaa. Välillä siihen tarvii hiukan Juuson tai jonkun muun apua. On aivan todella vaikea olla armollinen itselleen, kun syyllisyys meinaa painaa päälle. Välillä siitä, että olen huono vaimo, välillä huono äiti, ei saisi valittaa kun kaikki on hyvin, noh, milloin mistäkin. Mutta niin, oikeasti mie olen aivan hyvä. Hyvinä päivinä ihan loistava. Me kaikki olemme. On vain vakuuteltava sille pillittävälle pikkulapselle, enkä nyt tarkoita poikaamme, että väsymys se vain, kohta helpottaa, kun lepäät hieman. Välillä tuntuu, että tuo pikkujäbä on enemmän tsemppi entä itse, hymyilee pahimmankin kipuitkupuuskan jälkeen, kuin mitään olisi koskaan ollutkaan. Ja siitä mie haluan ottaa mallia.

Phiis änd luv, ja kauniita unia, muistakaa levätä,

Äitipeikko