Ihmisen ikävä toisen luo.

Tais lähtee vähä lapasesta viime tekstissä. Tätä tää on, hormonihuuruinen pää ei paljon järjellä ajattele. Mutta enikeis, tuolta musta tuntui. Ja nyt taas tuntuu, että feministi sisälläni on hiljennyt, puikoissa on taas melko normi-Milja, jolla on vain järjetön koti-ikävä, kaipuu oman kullan kainaloon ja tarve rauhalle. Ollaan poitsun kans etelässä toista viikkoa, Juuso lähti tiistaina kotiin takas, duunit ja meän kissapallerot kutsu. Eipä me keritty viettään aikaa paljon täälläkään yhdessä, enimmäkseen se on Pää-äijäillyt viime ajat, uutta musaa pukkaa ja muutenkin hommaa riittää. Niin, vaikka mekin sitä pojan kanssa kaivataan ja kyläilyjen lomassa on saanu vastailla täällä lukemattomiin kyselyihin, missäs Juuso on, niin ymmärtäähän tuon, palkallista duunia se on vaan jomman kumman tehtävä. Välillä mie toivon, että me saatais kunnolla hetki hengähtää perheen kesken, ilman kiirettä ja somea ja uusia Pää-Äijät biisejä ja muuta suoritettavaa. Ilman sairasteluja ja huonoa tuulta ja itkuista väsymystä. Että olisi vain niitä pieniä hetkiä meidän perheen kesken, ulkona pulkkaillen, revontulia iltaisin/öisin metsästäen tai kotona takkatulen ääressä hiljentyen. Noh, ensi vuoden puolella sitten, mutta sitten kun niitä on, niistä nauttii ihan eri tavoin.

Ikävä ja kaipuu on yksi yleisimmistä tunteista, joita tunnen. Pohjoisessa ikävöin etelän ystäviä, perhettä ja sukulaisia, mutta en juuri koskaan kaupunkeja, aikatauluja, suorittamista, ja sitä tämä mulle aina on. Rakkaiden ihmisten näkemiseen kuuluu sellainen energia ja aika, että se, mitä joku kuvittelee olevan mulle loma tai hetki hengähtää, ei todellakaan ole sitä. Mie jaksan tätä vain ja ainoastaan, koska mie tapaan minulle niin kovin rakkaita ihmisiä. Mie tiiän ihan varsin hyvin valinneeni tämän tien itse, mutta joka kerta etelässä huomaan valinneeni niin oikean tien. Mie en vain kuulu tänne. Me ei mitä todennäköisimmin olla tulossa etelään asumaan, mutta en voi koskaan sanoa ei koskaan. Mistä sitä tietää mitä elämä eteen lykkää. Täällä ollessa mie olen aina ahdistunut, epäjärjestelmällinen, hajamielinen, kiireinen. Kaikki vielä on kertaantunut nyt lapsen saannin myötä. Kotona sitä hengittää vaan niin paljon vapaammin. Ja siksi mie niin kotiin kaipaankin. Mie ihan kovin yritän aina olla tyytyväinen hetkessä ja nauttia elämän pienistä asioista, mutta näistä etelän reissuista ja ihmisten näkemisestä mie kehitän kyllä välillä sellaisen suorituksen itelleni, että oksat pois. Ja kyllähän sitä nykyään haluaa, että nämä ihmiset on pojan elämässä läsnä, joten, siksi täällä myös ollaan. Mutta sitten mie ikävöin kotia, niitä ystäviä ja aktiviteetteja ja sitä miestä, jota mie niin kovin rakastan. Vaikka Juuso onkin usein etelässä meän kanssa, on nää reissut sille duunia, hyvä, että hetken kerkiää sukuloida ja sekin väsyneenä, pakko arvostaa, että jaksaa edes sen.

Näin joulun alla perheen ja yhdessäolon merkitys korostuu, sillä jos joulu jotain minulle merkitsee, niin läheisten kesken yhdessäoloa. Tänä jouluna, Ahton ensimmäisenä jouluna, me ollaan oman perheen kesken Levillä. Mie käväsen aattona töissä vähän ja Juusolla onkin Pää-Äijät-keikka heti joulupäivänä. En voi valehdella, olisin halunnut edes yhden päivän minun miesten kanssa rauhassa. Onneksi mulla on Ahto (ja kisut), ainakin me ollaan yhdessä, mutta noh, me ollaan sitä lähinnä 24/7 joten ei se isukinkaan läsnäolo haittaisi.

Niin, se ikävä. Samalla maailman kamalin ja kalvavin, mutta niin arvokas tunne. Tietääpä, että joku merkitsee. Vietiin tänään mummun ja vaarin haudalle kynttilät. Vierähti kyynel, koska niin lämpimät muistot tulvahti mieleen ja ikävä iski. Mie niin kovin halusin siinä kiven äärellä seisoessani, että mummu ja vaari olisivat tulleet katsomaan, miten upean lapsen se miekin olen elämääni saanut. Kyllä he näkevätkin, harmi vain, en näe heitä. Vaarin läsnäolon tunnen kyllä joskus vahvasti, jos ihan henkimaailman asioihin mennään. Se jos mikä lämmittää, tieto, että sielläkin maailmassa on joku tuki ja turva.
Tuo haudalla tunnettu ikävä ei koskaan hellitä, onneksi muihin ikäviin on vielä helpotus olemassa, kunhan vain järjestää aikaa. Nyt on nautittava hetkistä täällä, joten unille, jotta jaksaa huomenna taas treffata jonkun rakkaan. Muistakaa, että mie olen täällä käymässä vain, koska te merkitsette mulle niin paljon. Ja kun maanantaiaamuna mie nään sen yhden hipin ja pojan naaman kun se näkee iskän taas, niin se pyyhkii kaikki ikävöinnit hetkeksi tiehensä ja siinä hetkessä on onni. Niinkuin tässäkin, tuon toukan tuhistessa unta vieressä, unihiekan pikkuhiljaa varisten myös minun silmiini.

Yötä, rauhaa ja rakkautta, Neitopeikko