Päivänvaloa.

Herranjumala mihin viimenen kuukausi katos. Vissiin aika rientää hyvässä seurassa, koska eilenhän se vasta oli, se päivä joulukuun alussa, kun töissä avasin Facebookin ja järkytyksekseni luin vaarini kuolleen. Soitto äidille ja loppupäivä kotona, ystävä vierellä. Illalla sen ihmisen lähellä, jonka kanssa on just nyt parasta olla.

Mutta sen jälkeinen aika on ollut sanalla sanoen hämärää. Kirjaimellisesti ja muutenki. Oli kaamos ja mä oon ollu väsynyt. Ärtynyt. Kiukkunen. Surullinen. Ahdistunut. Rahaton. Stressaantunut. Mutta samaan aikaan ihan pirun onnellinen. Ja vaikka mä rakastan yhtälailla mun tärkeitä ihmisiä, niin on aikoja, jolloin toiset näyttelee "tärkeämpää", tai ehkä parempi sana on näkyvämpää, roolia entä toiset. 

Musta tuntuu, että vaarin kuoleman jälkeen kaikki hajos vähäks aikaa. Mun piti yhtäkkiä järjestää itseni etelään, rahattomana ja ennen joulua. Suoraan sanottuna mä en halunnut. Vaari tietää, mitä mä tarkoitan. Koko ajatus Leviltä poistumisesta ahdisti. Kyse ei koskaan ollut siitä, ettenkö olis halunnut lähteä jättämään hyvästejä vaarille. Halusin. Ja lähdin. Kiitos isin ja äidin, hyvän pomon ja sen ihanan tyypin, joka mua jeesi niin monin tavoin siinäkin.

Tuntu pahalta käydä kotona niin pikaisesti. Olinko mä Pirkanmaan alueella yhteensä vajaan 24h! Mutta mä näin isin, pikkuveljen ja parhaimman ystävän. ❤ Hyvästelin vaarin ja sain mukaani Leville puoli sukua. :)

Mutta mä olin niin väsynyt. Henkinen puoli on se pahin. Se tunne, kun palaset on pitkin ja poikin. Mutta niin paljon siitä on helppo piilottaa hymyn taa tai purkaa kiukuttelemalla niille, joille ei pitäis.

Tuli joulu. Täällä oli perhettä ja sukua ja lämmin tunnelma. Myös vierellä se yks rakas ihminen. Mutta liian tiivis viikko, ressiä. Pari turhaa tappelua, mielenpahoittamista ja aikatauluja. Musta tuntu, kun mä olisin aiheuttanut pettymyksen. Kuitenkin ne kaikki kävi mua halaan ennenkö lähtivät ja aidosti kiittivät, lämmitti. Silti mulla oli huono olla. Huono omatunto. Ehkä turhaan, mutta en mahtanu sille mitään.

Sitten mä oonkin vaan ollut duunissa. Viikko sitten saikku vei sohvan pohjalle ja en voinut vapaapäivinäni tehdä mitään. Ehkä pää ja kroppa ilmotti, että oo nyt rauhassa. Lepää ja hengähdä hetki. Joku silti toi jaffaa, toinen kävi pitään seuraa ja yks silitti päätä ja vähän passas. Huikeita tyyppejä kaikki te. ❤

Oon kuullut kuukauden aikana turhan monta kertaa olevani liian kiltti ja tekeväni elämästä liian monimutkaista sen takia. Kuulemma lupaan tehdä liikaa asioita ja siitä aiheutuu sekavuutta ja pettymyksiä. Noh, mun mielestä se on vähän niin, että se on kakspuolinen juttu, joku muukin on luvannut mulle jotain ja jos sovitusta ei pidetä kiinni, on munkin vaikeaa hoitaa omaa osaani. Aina myös tulee muuttujia, joihin ei pysty itse vaikuttaan. Mie pyrin kaikin tavoin pitään ne jutut, joita lupaan. Siksi menee vähän vaikeeksi välistä. Siks mie vältän vähän lupaamastakin. Mutta kun ihmisillä on hiukka eri käsityksiä aikataulujen pitävyydestä, sellaisista "lupauksista" joihin on saattanut sisältyä sanat "ehkä", "katsotaan", "luultavasti", "varmaan" jne. Se voi kuullostaa välistä tylyltä tai siltä, etten halua, vaan pointti on se, etten mie halua tuottaa pettymystä enkä mie aina jaksa suunnitella. Mie kyllä ajattelen niin, että aina ku mie teen jotain hyvää, mie saan sen takasin myös. Ja olen saanutkin. Jos lainaan autoa, saan tankatun auton takaisin. Jos teen ruokaa, mut viiään syömään. Jos lähden kuskiks, teet vastapalveluksen. Jos tuon aamupalan sänkyyn, sillon tällön saan ite herätä vastakeitetyn kahvin tuoksuun. Ja kun niin on käynytkin.

Siltikään mien ymmärrä sitä, miksi mulla silti just tänään on sellanen olo, että huhhuh, TÄNÄÄN se kaikki ahdistus ja ressi on ohi. Kun kello lyö kuus, mä nakkaan keittiökamat kassiin, painun kämpille, otan lepoo tunnin pari ja illalla lähden joko yksin tai yhdessä tohon rapsakkaan pakkaseen katsoon mitä tähtitaivaalla on tarjota, otamma eväät mukaan ja käydään kodalla. Ja huomenna, aattelin herätä kun siltä tuntuu, toivottavasti sen rakkaan ihmisen vierestä, antaa päivän viiä mukanaan, käydä ehkä salilla, mutta ainakin käydä moikkaan jotain, mitä en oo pitkään aikaan nähny, päivänvaloa. 

Tiivistettynä tää tais olla vähän julkinen anteekspyyntö niille, jotka on saanu osansa tästä huonosta tuulesta ja pahasta olosta. Oikeasti mie tykkään teistä kaikista, enkä jaksa itekkään olla tämmönen enää. Ja ihan jotta kukaan teistä ei kadottais sitä oikeeta iloista Miljaa, joka nauttii hyvien tyyppien ja rakkaiden ihmisten seurasta, hyvästä ruuasta, spontaaneista elämää enemmän ja vähemmän mullistavista ideoista ja ylipäätään jokaisesta pienestä kauniista hetkestä, niin viimeisen kuukauden parasta antia on olleet muunmuassa nämä hetket: 

- Hetket parhaiden ystävien sohvilla juoruten

- Brunssin skumppahumala ja sen seuraamukset

- Vaaleanpunainen taivas ennen kaamosta

- Automatkat Ouluun ja takaisin

- Jouluaatto rakkaiden kanssa, ukulele, joululaulut, ruoka, lämpö

- Huikeat ja vähän vähemmän huikeat revontulet

- Pikkuhumalat velipoikien ja serkkujen kanssa, ehkä once in a lifetime

- Vuodenvaihteen rinneilta ja ilotulitus

- Avautumispuhelut

- Juhlaglögipullon tuhoaminen the Crashia kuunnellen

- SOLONEN JA KOSOLA @ Hullu Poro Areena

 - Loppiaisen pulkkamäki

-Ja niin ällöä kuin sen onkin, L U V.