Kaiken kärtyn keskellä.

Mie olen aika onnellisessa asemassa täytyy myöntää ja ihan oikeasti ei saisi yhtään valittaa. Silti viimeisen viikon sitä on tullu tiuskittua ja kiukuteltua ja kärtyiltyä osittain turhasta ja ihan väärille henkilöille. Tainno, kyllä mua on tosissaankin ärsyttänytkin. Päätä särkee ja vihloo, niskaa jomottaa ja selkä jumiutuu kipeästi. Joogaa, venyttelyä, uintia, kevyttä salireeniä, uutta selkämasiinaa on hyödynnetty, ihana mieskin mua välistä hieroo, mutta silti vaan juilii. Vähemmästäkin sitä kai kärtyää. Samalla kun kuiten joutuu suorittamaan askareita, särki eli ei (melkein tekee mieli heittää tähän joku kuha-vitsi). Välillä vituttaa suunnattomia määriä, kun toinen kääntää kylkeä puoli neljältä päivällä ja itelläkin rehellisesti mieli tekis nukkua aamusta iltaan ja illasta aamuun, kun nukkumattikaan ei ole Miljan tykönä vieraillut ihan niin ahkeraan. Onhan noita lääkkeitäkin, eikä tässä turhaa kai kärsiä kannata, mutta kun mie olen niin kovin yrittänyt jättää nuo teolliset nappulat suurissa määrin syömättä. En usko, että ne muuta, kuin hetkellisesti turruttaa nuo kiputilat ja ongelma on paljon paljon syvemmällä, niin hoidetaan se jollain muulla kuin lääkkeillä.

Hetkittäin sitä vaan niin kiukuttaa olla aikuinen. Niin lapsellista kuin se onkin. Eikä sais valittaa, eikä sanoa mistään, mutta kyllä tuossa syksyllä nähtiin, mihin joutuu kun liimaa suunsa kiinni, ja jättää asiat sille tolalle, että no eihän mua mikään vaivaa. Sitä tuntuu, että valittaa joka asiasta ja kaikille, vaikka ihan tosissaan, hetkittäin sitä hävettää oikein myöntää, miten typeristä jutuista sitä päätänsä vaivaa. Tässä maailmassa on niin paljon suurempia vääryyksiä, kun mun oman elämän pikku ongelmat. Siitäkin mie haluan ja aion pian kirjoittaa! Mie kirjotin eilen aivan hurjan pitkän stoorin mun syksyisestä hermoromahduksesta ja siitä, miten pikkuhiljaa siitä alkaa olla selvinnyt. Mutta en ikinä painanut julkaise-nappia. Miksi en? Koska yhtäkkiä mie olenkin taas jaksanut kiinnostua tän mökin seinien ulkopuolisesta maailmasta ja jotenkin mie ajattelin, että vaikka mie tietyllä lailla haluaisin sen tekstin maailmalle jakaa, että joku joskus ymmärtäisi, miksi syksyllä olin, niin kuin olin tai ihan vaan, jos se jeesis jotakin joskus, vastaavassa tilanteessa, niin mie rupesin vähättelemään kaikkea kokemaani.

Ja mie mietin tätä juttua yöllä valvoessani, että miksi vähättelin. Tulihan sitä oltua aika paskassa jamassa. Oli päiviä, jolloin mut joutu nostaan sängystä. Mutta mie tajusin, kuinka mie vihdoin alan olla kunnossa, etten mie enää ole siellä, sängyn pohjalla, turtana. Että mie olen oikeasti onnellinen, kaiken tän kärtynkin keskellä, niin mie hymyilen sitä hymyä, jonka tiedän itse olevan sitä mun aidointa. Täytyy oikeasti kiittää kaikkia teitä, joiden ansioo kaikki tää on. Ja itteeni. Sitä oppi kaiken sen karun elämänkokemuksen lisäksi, että mulla on ihan mielettömiä ystäviä, osa yllätti ihan täysin suhtautumisellaan, osasta tuli jopa läheisempiä mulle. Kiitos kaikesta siitä huolenpidosta silloin, patojen auettua niiden vuodatusten kuuntelemisista, poskille läimimisistä, ajan ja tilan antamisesta ja etenkin siitä, että te ootte edelleen siinä ja vaikka tilanteita onkin setvitty vasta jälkikäteen, te ootte antanu anteeks myös. Ja, että mulla on rinnalla ihminen, jota mie voin kaikesta huolimatta ja juuri sen takia katsoa silmiin ja sanoa kuinka paljon se merkitsee, miten paljon siitä välittää, että mie jaan kodin sen kanssa ja mulla on parempi olla kuin koskaan ennen. Vuosi sitten me ei todellakaan tiedetty mihin ryhdyttiin, vuosi me opeteltiin kaikkea tätä ja kantapään kautta opeteltiinkin. Mutta en enää jaksa murehtia, epäillä tai pelätä, koska sie olet näyttänyt, ettei tarvi. Ehkä sie sittenkin vain pysyt siinä, eikä mun tarvii ees piettää kiinni (kovin lujaa).

Mie vain halusin muistuttaa itteeni tällä tekstillä, että kaikki on hyvin, älä akka valita. Nauti. Tänäänkin sai viettää hauskoja hetkiä oman äijän kanssa, kun väsättiin sen rastoja, olipahan lystiä. Eilen ihana ystävä kävi ja saatiin paikattua syksyn aiheuttama rako meän väleissä, kiitos muru siittä. Kohta alkaa työt, turhautuminen omaan olemiseen lakkaa ja alkaa "huoli", riittääkö vapaa-aikaa, mutta mielummin mie mietin sitten sitä, kun turhaudun enää tästä tekemättömyyden määrästä, josta ensin nautti mielettömästi, mutta raja tuli vastaan ehkä kuukausi sitten. Ei silti auta valittaa, kaikki tää vapaa-aika on tuonut syyskuun jälkeen mun elämään hyvinvointia, sekä kropalle että pääkopalle, laatuaikaa rakkaan kanssa, aikaa ystäville, aikaa itselle. Että sitä mie vain halusin sanoa, tän kaiken pimeyden keskellä, että kaikki hyvin. Ekaa kertaa pitkästä aikaa. Alkamassa on just se aika vuodesta, jota mie rakastan kaikkein eniten. On pakkasta, on lunta, on kaunista. Talvi kuulostaakin jo hiljaisuudessaan niin kauniilta. Lumi narskuu kenkien alla ja kun lapsettaa, voi siihen kaatua tekemään lumienkeleitä. Ja mie toivon, että teilläkin on kaikki hyvin. Otetaan kaveria kädestä kiinni, lähetään pulkkaileen, kahville, rinteeseen, kävelylle, mitä vaan ja nautitaan näistä hetkistä. Maailmalla tapahtuvat kauheudet ei oo kovin kaukana täältä ja mikä hetki vaan tää kaikki voi muuttua. Peace and luv. Pitkästä aikaa.

Onnellinen Oslossa.

Elokuinen aurinkoinen aamu oslolaisessa yksiössä. Takana oikeen kivat pari päivää serkkujen kanssa sekä omaa aikaa. Kuinka onnellinen sitä pieni menninkäinen onkaan, kun maailmalla on näinkin rakkaita perheenjäseniä. Ja siitä, että vaikka vuodet kuluu, niin me silti löydetään toistemme luo ja jatketaan juttua siitä mihin se viimeks jäi. Näkee myös samalla, kuinka me kehitytään ja kasvetaan. En oo ollu kenenkään muun kanssa näin läheinen koko ikääni kun näitten Norjan serkkujen. Ne on mulle vähän kuin sisko ja veli. On ihana huomata vuosien jälkeen, että ystävyys meijän välillä on säilynyt ja tulee säilymään.

Mutta en väitä, ettei kaupungin hälinä, melu ja ihmispaljous saa mua kaipaamaan rakkaan hipinretkun kainaloon, hiljaisuuden keskelle. Sinne, missä on koti. Milloin tää ikävä hellittää, mä kysyn? Kun mie sen nyt kerran annoin hyökyä yli, tuntuu aina tulevan uus aalto.

En vaihtais tätä hetkeä silti mihinkään, koska nää on niitä hetkiä, jolloin pää täyttyy onnellisuudesta, tästä hyvin vähään tyytymisestä ja siitä, kun tajuaa, ettei se edes ole vähän. Luin tänään kaverin päivityksen Facebookista, josta huokui aito päättäväisyys omasta onnellisuudesta. Hän kommentoi julkaisuaan vielä, ja tästä kommentista nousi kaks lausetta yli muiden. Niihin mie samaistuin. "Pitää iloita pienistä, niin voi iloita usein" ja "Elämässä on kyse siitä mitä on eikä siitä mitä ei ole". Mie samastuin niihin siksi, että tajusin eläväni tän ohjeen mukaan.

Moni ihmettelee mun naiivia iloa saippuakuplista, hyvästä ruuasta, mielenkiintoisesta kirjasta, kaverin tapaamisesta ja muista ei niin elämään merkittävästi vaikuttavista asioista. Mutta mulle jokaisen päivän yks hymy on voimaa, jokainen hetki, jolloin oon tyytyväinen siinä ja silloin, on tärkeä. Vaikka haaveilen, en koe jääväni paitsi mistään, jossei haaveet toteudu. Mä uskon, että elämä vie niiden asioiden äärelle, jotka sun täytyy kokea. Jotka opettaa sulle lisää ja joilla on merkitystä. Sattumaa, kohtaloa, jonkun muun sanelemaa. Toki voit päättää risteyksessä käännytkö oikealle vai vasemmalle, mutta uskon, että siinäkin päätöksessä on joku muu varovasti tönäisemässä.

Tälläkin reissulla oon vaellellut ilman tarkkoja reittejä pitkin Oslon katuja. Eteen on tullut hymyileviä ihmisiä, erilaisia kortteleita, pihapiirejä, taloja, putiikkeja ja kahviloita. Joidenkin asioiden kohdalla oon ajatellutkin, että jos en olis kääntynyt tosta edellisestä risteyksestä, en olis nähnyt tätä. Poikkeilin pääkaduilta sivukujille, kävelin päättyviä teitä löytääkseni umpikujan ja kääntyäkseni takaisin, samalla kuitenkin ihastellen jonkun upeaa pihaa tai hymyillen lapsille päiväkodin pihassa. Olo oli monella tapaa irrallinen, tänne kuulumaton, hieman myöskin näkymätön. Silti, siinä lämpimässä auringonpaisteessa niin uskomattoman tyytyväinen ja hymyileväinen. Sillä mie olen onnellinen siitä, mitä mulla on, tässä hetkessä Oslossa, tänä iltana Nokialla, sunnuntaina kotona Lapissa ja vaikka tiedän multa puuttuvan monen monta asiaa, niin se ei mua masenna.

Rauhaa, rakkautta ja saippuakuplia. Pus.

Päivät kääntyy syksyyn.

Meikä on taas reissussa. Mielenrauhan palauttanut ihana kuukausi kotona takana ja nokka on taas kohti etelää, parin päivän visiitti tulee tehtyä myös Osloon. Mutta taas ollaan ikävöimässä jotain. Tää ei oo toisaalta uutta ikävää, ei vaan saanu oikein nollattua tota kesää, kun on puoltoista kuukautta ollu näkemättä ihmistä, jonka kanssa nyt jakaa kodin. Hiukan väärät sfäärit, kun toinen yrittää päästä vapaalle ja meikällä taas alko just skarppaus ja palailu työkuvioihin ja arkeen. Vaikka sitä olikin erossa koko kesän, niin on ehkä hyvä saada taas viimeisen viikon jälkeen etäisyyttä. Liian paljon liian pienessä ajassa, vaikka sitä yrittikin välttää. Ei silti, etteikö olis ollut huikeeta hiukan viettää laatuaikaa toisen hipinretkun kanssa. Kiitos siitä muru. ❤

Rehellisesti sanottuna oon yllättyny, että ikävöin kesällä niinkin vähän. Minä, joka tunnen kaiken niin täysiä. Mutta ehkä sitä ei antanut sille vaan valtaa, kun tiesi, että se sieltä kotiin tulee, ainakin taas hetkeksi. Tulevasta ei sitten tiiäkkään, mutta eikhän se rullaile omalla painollaan, ei pysty ressaan. Kerta toisensa jälkeen meinaan tää juttu ja se mies yllättää mut positiivisesti ja opin uutta monella tavoin, vaikkei tää oo ikinä ollutkaan sieltä iiseimmästä päästä.

Mutta ei mun oikeastaan pitänyt avautua tuollasista, se vaan ilmaantu tohon näytölle niin luonnollisesti, että olkoot.

Alkaa fiilis kääntyyn syksyyn. Aamusin ilmassa tuoksuu ne kouluaamut, jolloin keräännyttiin yleisurheilukentälle liikuntatunneille, ilmassa oli viileä kaste, mutta aurinko paistoi silti vielä lämpimästi. Tietynlainen haikeus hiipii iltaisin saman viltin alle, kynttilät luo tunnelmansa kun pimeys vihdoin palaan lappiin. Oma vireystila on ihan erilainen ja uudet tuulet alkaa puhaltaa lämpimästi, taino, tässä vaiheessa ehkä paremmin se tuuli on viilee, kun puhutaan työkuvioista tuntureissa. Sitä on innoissaan, ehkä hieman peloissaanki. Samalla jalat on niin visusti maassa ja olo varma, luottavainen. Vaikka en yhtään tiedä mitä loppuvuosi tuo tullessaan, mutta oon varma, että vielä aiempaa parempaa. Muutoksia. Sitä jopa odottaa, mitä vastaan saattaa tullakin, viime aikoina on tapahtunut niin hämmentäviä juttuja ja kohtaamisia, tai sitten kaikkeen on alkanu suhtautuun erilailla. Oli miten oli, tää kaikki on vaan ja ainoostaan kasvattavaa, jollain tapaa myös inspiroivaa. Jäädään ootteleen seurauksia.

Kesä on mielentila.

En tiiä teistä, mutta kun kesästä puhutaan ja siitä vinkuu ja vonkuu lähes jokatoinen suomalainen että kun 'kelit on sitä ja tätä'' ja ''pakoon ulkomaille, äkkilähtö, ihan mitä vaan'', niin oon kyllä todella onnellisessa asemassa, kun nautin kaikesta siitä, mitä oon elämään taas löytänyt. Ja siitä, että mulle kesä on mielentila.

Esimerkiks tänään, päivällä lenkkeilin tossa joenrannassa ja löysin paikan, johon aattelin vielä hetken päästä lähtee lapin yötöntä yötä viettään, laittaa pienet tulet ja nauttia hiljasuudesta, ehkä vähän yrittää kalastaakin.

Tai sitten se, kun otin keväällä kaverilta edullisesti poistetun lonkkarin alle tänään ekaa kertaa, ja kiertelin tunturin maisemissa Utsuvaaran parkkiksella. Aurinkokin paisto niin lämpimästi, että heitin paidan pois, makoilin laudan päällä ja fiilistelin kesää ja kajareista pauhavaa punkkia.

Toki olis voinu vituttaa tuossa männä viikonloppuna, kun vesi oli jääkylmää, ettei uida olis tohtinut, mutta silti, en vaihtais sitä iltaa Aakenuspirtillä hippiperheen kanssa, suljettuja some-laitteita, meille lämmitettyä rantasaunaa ja kylmää vettä joessa mihinkään tässä maailmassa.

Entäs se, kun sie painat meneen untuvatakki päällä Veresrockissa festaroimassa, kun samaan aikaan kaverit päivittelee palanutta tirissyttä nahkaa ja hellettä Ruisrockista. Senkin vaan sanon, että se fiilis, paikka ja ihmiset oli mulle tärkeempää entä ykskään hellepäivä.

Ja jos sataa, mitä sitten. Mie olen löytänyt unohdettuja harrasteluja taas ja askartelen, luen ja kokkailen kotosalla, eikä sade haittaa hetkeäkään.
Lenkkeilykin on mielekkäämpää astmaatikolle raikkaassa sadeilmassa.

Mielentila, sanompa vaan. Löytääkä se. Mie löysin ja siksi tämä kesä on mulle just sitä, mitä siittä teen vaikka rahaa ei oo kun roskaa ja joku vois väittää jopa yksinäiseksi. Mie viihyin etelässä vain jonkun seurassa, mutta yksin olin todella yksin. Nyt mulla ei hetken vertaa haittaa vaikka kakskin vuorokautta sujahtaa yksinollessa. Ja kuten sanottu, sujahtaa, tunnit oikein valuu käsistä. Ja yks juttu tyypit, 17km täällä ei oo mikään matka käyä vaikka vain moikkaamassa kaveria.

Lappi on muuttanut mun suhdannekäsitystä monessa asiassa ja eniten mä rakastan sitä, miten se on opettanut mut oikeasti olemaan oma itseni ja nauttimaan pienistä jutuista.
Peace and love ja tehkää teille teijän kesästä kesä. Tässä teille vielä aidointa iloa maailmassa, naamaa syövistä sääskistä huolimatta.

Kun kaikkea ei voi saada.

Se on jännää miten paikka, jossa oot kasvanu ei tunnu kodilta. Että itket onnesta kun ajat melkein tuhat kilometriä ja ylität Kittilän rajan tai kun näät ensimmäisen kunnollisen tunturimaiseman. Että palloilet paikassa, jonka lähellä synnyit ja jossa kadut on tutut ja moikata saa vähän väliä jotakuta tuttua ja silti, ihmettelet, että miks tuntuu niin orvolta. Epävarmalta.

Mä tidän, että oon muuttunut. Aivan hurjia määriä siitä tytöstä, joka aikanaan Leville lähti. Arvot on selkiytyneet, haaveet yksinkertaistuneet ja suunnitelmat realistisoituneet. Toiminta on myös sen mukaista. Just nyt haluan nähdä vaivaa niitten asioiden takia, jotka on MULLE tärkeitä. Mutta en mä silti oo niin paljoa muuttunu. Sama omituinen pieni haaveilija se täällä huutelee, se vaan pystyy nykyään tuomaan esille omaa minäänsä paljon rohkeammin ja avoimemmin entä koskaan aiemmin.

Mua melkein ärsyttää, että löysin kodin korvesta. Mua pelottaa ja ahdistaa niinkin pienen paikan, kuin Nokian melu ja hälinä, ja kaipaan vaan takasin tähän omaan pieneen kotikoloon tänne hiljasen tunturin kupeeseen, missä elämä vaan näyttää paremman puolensa. Tänäänkin oon hymyilly enemmän kuin laki sallii. Tää aika vuodesta on just se, millon tajuan tosissani olevani kotona.

Ja sitten taas sydäntä riipii aivan hulluna kun etelään on jäänyt niin monta hyvää ystävää. Miksen saa niitä mukaan. Särkee sydäntä katsella vierestä lapsuudesta asti toisensa tunteneiden touhuja ja kuunnella niitä miljoonia kertomuksia. Huomaa olevansa hieman kateellinen. Ei siitä, etteikö niitä muistoja olis itselläänkin. Ja ihan mielettömiä sellasia. Mutta että jakaa niitä näitten tyyppien kanssa. Ja samalla tajuta, että jos tekisin niin, en olis täydellisesti onnellinen. On opittava oleen yksin, että voi oikeasti olla onnellinen. Ja se hetki aamulla, kahvikupin ääressä, kun hymyilet autaan onnellisen hymyä hiljaisuuden keskellä. Siitä sä tiedät olevas todella onnellinen. Ja oikeassa paikassa, yksinkin.

On kamalaa kaivata kokoajan jotain. Siis ihmistä tai paikkaa. Materialla en tee mitään. Olen onnellinen niistä tyypeistä, joiden sohvat on mun koti ja joiden kanssa tunnit ei riitä höpöttämiseen ja nauruun. Ja samalla kaipaan hulluna kotiin. Täällä kotona mä taas kaipaan näitä ihmisiä. Sen kaipuun kanssa mun on helpompaa elää, kun yleinen olotila on tyyni ja onnellinen. Kaupunki saa mut rauhattomaks ja ressaantuneeks.

Ihan turhan usein viime aikoina oon törmännyt lauseeseen "Kaikkea ei voi saada". Se tuntuu tulevan ilmi ihan joka kulmassa, laulujen lyriikoissa tai ajatuksena niiden takana, ruokavalioissa ja niiden noudattamisessa pitääkseen tavoitteista kiinni jne. Jostain on aina luovuttava. Ja tuntuu, että luovunkin osittain omasta onnellisuudesta. Uskotteko siis, että tää kesä on enemmän teitä kuin mua varten, tää kesä, jonka yritän mahdollisimman tiiviisti viettää mulle rakkaiden ihmisten parissa. Todennäköisesti seuraava tämmönen mahdollisuus tulee parinkin vuoden päästä vasta. Mä rakastan teitä joitain niin kovin, että vaikka pää huutaa kaipuuta yksinoloon ja tunturiin, mä oon silti siellä. Nautin niistä hetkistä, joita jaan teidän kanssa, mutta kun oon yksin, oon enemmän yksinäinen entä koskaan.

Nytkin mä tulin vaan hetkeks kokoon mun päätä, kun siihen tarjoutu mahdollisuus. Mun oli pakko. Ja näköjään se onnistu. Tiedän taas missä mennään, mikä on tärkeetä ja mihin voi luottaa, ketä kannattaa ikävöidä ja ketä arvostaa. Tää paikka antaa mulle jonkinlaisen tuen ja turvan olla minä. Nyt voin taas hetkeks aikaa tulla sinne ja antaa vaan mennä.
Pus.

Lähtemättömät.

Kausi alkaa olla taputeltu itse kullekkin. Pikkuhiljaa tunturi tyhjenee, niin turistien kuin tunturityöntekijöiden osaltakin. Tavaraa myydään, autoja pakkaillaan, kimppakyytejä huudellaan, päivitellään sosiaaliseen mediaan, kuinka huikea kausi on takana ja kiitellään ihmisiä siitä. Kootaan kollaaseja hyvistä hetkistä ja retkistä ja luvataan käydä moikkaamassa ympäri Suomen ihmisiä. Tunnepornoa, mulle yks tossa totes. Ei millään tavalla väärin silti. Muistan miltä musta sillon ekan kauden keväällä tuntu. Muistan, miltä tuntu viime keväänä. Tietynlainen haikeus siitä, mitä jää taakse kaikesta tästä talven ihmemaa-kuplasta. Suuria tunteita, uniikkeja kokemuksia, once in a lifetime-hetkiä. Ihmisiä, joista on tullut kuin perhe.

Tänä keväänä mä huomaan olevani todella erilaisessa asemassa... Kaikki se haikeus, kaikki ne ikävän tunteet on pois ja mä mietin vaan, kuinka onnellinen oon kun tää nyt loppuu. Ja siitä, mitä on jäänyt käteen. Uskokaa pois, oon ilonen ja onnellinen lähes jokaikisestä uudesta tuttavuudesta, joita oon saanu ja mulla on paljon unohtumattomia hetkiä tallennettuna niin tietokoneen kun aivojenkin kovalevylle. Kiitos niistä kaikille teille. Vaikka olikin vaikeeta, en silti muistele tätä kautta pahalla. Mä oon ehkä jopa saanut pari uutta ystävää. Mutta miks mua ei silti valtaa se haikeus, niinkun aiemmin. Miksen hyvästele ihmisiä itku silmässä, kun auto toisensa perään lähtee ja mä jään katsoon kun punaset perävalot pikkuhiljaa katoaa.

Ja vastaus on siinä, että kaikki mulle tärkeä pysyy.
Mun mielettömät tyypit, jotka jää.
Ja siitä, että kaiken tän jälkeen, myös mä jään.

Joko on aika lähteä?

Musta on alkanut tuntuun, että tää käsi tässä korttipelissä on nähty. Olis aika jakaa uudet kortit ja alottaa alusta. Ehkä jopa vaihtaa peliä.
Suomeks sanottuna mä oon aika kypsä. Ja nyt aion kertoa turhankin rehellisesti sen, mihin. Jokaisen, joka tän lukee, pitää kuitenkin huomioida, että tämä on MUN näkemys ja todellisuus, kärjistetysti. Tästä ei pidä ottaa nokkiinsa, hälyttää apua tai mitään muutakaan hirveän vakavaa. Moni ei ehkä koe tätä näin ja toivottavastikaan ei, mutta mun on nyt pakko avautua. Mun on ollu tosi pitkään tosi hankala olla ja oon pohtinu todella paljon miks. Mikä on se isoin asia mun elämässä, joka mättää, kun kaikki muuten noin niinkun tuntuu olevan hyvin. Ja lopputuloksena oon käsittäny sen olevan tää tunturi tai pääasiassa se, mitä tää ihmiselle aiheuttaa.

Tää tunturi on yks paheiden pesä. Täällä viina virtaa ja sekavuus on normaali olotila, eikä sitä aina aiheuteta pelkällä alkoholilla. Monia mun työkavereista en oo nähny ku baarissa tai darrassa. Rankat työt vaatii rankat huvit. On ihan fine mennä rapulassa töihin. Neljän päivän rännit on aivan okei. Sä saat tehdä ja olla mitä vaan, eikä sinänsä ketään pitäs kiinnostaa. Vapauttavaa, eikö. 

No ei todellakaan. Kaikkea muuta entä vapauttavaa. Vaikka ketään ei muka kiinnosta, niin kaikkia kiinnostaa. Ja susta puhutaan. Mitä teet, missä meet, mitä teit, kenen kanssa, mihin jatkoille lähit jne. Ja joku tietää aina. Tuntuu, että joskus oikeasti pitää yrittää piilottaa arkisiakin asioita, ettei joku tietäis. Sun auto tunnistetaan, sut tunnistetaan, joku työkaverin kaverin tuttu on aina samassa mestassa kuitenkin ja juorut liikkuu. Ihmissuhteet ja draama tuntuu olevan jonkin sortin elämän suola täällä monelle. Mullekkin se oli. Mutta mitäpä muuta siitä syntyy, kun on nuoria ihmisiä tunturi täynnä, ilta- , ja usein myös päivätekemiset pyörii alkoholin ympärillä. On päiväkännejä, pubivisoja, keikkoja baareissa jne. Kummastellaan, jos oot selvinpäin. Vietetään aikaa tiiviisti yhdessä ja ihastutaan ristiin rastiin, säädetään vähän siellä sun täällä ja ihastutaan uusiks. Ja sekin on fine, "kaikkihan täällä säätää keskenään". Tietyllä tapaa välitetään vaan itestä.

Meissä kaikissa on täällä joku hämärä yhteinen tekijä. Rehellisestihän tänne on tultu pakoon jotain. Todellisuutta, arkee, työttömyyttä, etelän "talvee", mitä vaan. Täältä on lähetty hakeen jotain erilaista. Miksei siis ottais kaikkee irti tästä. Niin mäkin ajattelin sillon kun tulin tänne. Ja sitä ekaa kautta kuvaa parhaiten se "eräs marras- ja toukokuun välinen yö". Niin hämärässä on ne "hyvät" muistot, joita mahtavien tyyppien kanssa tuli kerättyä. Ainiin, no enhän mä muista juuri mitään, kun aina oltiin päissään. Kuvat kertoo paljon ja onneks on sosiaalinen media. Mutta mitä se eka kausi täällä tekikään mulle. Siihen ihmiseen en halua ikinä palata. Sellanen itsekäs ihminen, joka sekotti muitten suhteita ja oman päänsä aivan totaalisesti, pääty vääriin sänkyihin ja heräs (todella monta kertaa) useemmin kun yhdesti darrassa töihin. Jonain aamuina varmaan vielä päissäänkin. Mä oon myöntäny olleeni aivan täys mulkku monille sillosille ystäville ja saanut myös ansioni mukaan niistä jutuista. Kadun, mutta päivääkään en vaihtais, tai en ehkä olis tässä nyt.

Mä en millään tavalla koe olevani tän yläpuolella vaikka mua ei juuri kiinnosta mitä ihmiset musta ajattelee. Täällä varsinkaan, kun kenelläkään ei oo mitään järkeä tuomita toista mistään. Mutta pikemminkin musta tuntuu, että oon siellä ihan keskellä. Ja mä oon saanu tarpeekseni, haluan ulkopuolelle. Mua inhottaa se ajatus, mitä tää tunturi ihmiselle teettää. Ja sitten se ohitetaan olan kohautuksella ja todetaan, että se nyt vaan on täällä tämmöstä tai se nyt on tää kevät tai jotain muuta yhtä yleispätevää siitä, että kaikesta voi syyttää tätä tunturia. Mäkin syytän. Vaikka ite mä teen ne päätökset ja ratkasut. Täällä on vaan niin paljon iisimpää ratkasta ongelma bissellä työpäivän jälkeen, entä suunnata salille rehkiin. Kun sua vituttaa, sä saat aina jonkun mukaan johonkin hauskaan illanviettoon, joka venyykin aamun pikkutunneille. Aamulla sitä sitten yleensä vituttaa kahta kauheemmin. Mä haluaisin osata nähdä tän kaiken, niin kun jotkut. Että sillä pööpöilyllä ei ihan oikeasti ole väliä, ottaa vaan iisiä ja riekkua kylillä yöt. Mutta mulle sillä normiarjella ja tylsällä elämässä on väliä, mie rakastan sitä. Välillä on vapauttavaa hetkeks päästää irti velvollisuuksista ja arjesta ja painaa Onepiece päällä, arskat päässä päiväkänneillä ja havahtua neljältä yöllä se samainen haalari vielä päällä Ihkun alakerrasta, että perhana, niin vaan tuli ryypättyä 16 tuntia putkeen. Eikä kaduta yhtään. Mulle on ihan fine päästää irti hetkeks. Mutta joku huutava tarve mulla on palata aina siihen arkeen. Töihin, salille, himaan tsillaan, nukkuun. Ja mua ahistaa, kun jollain tapaa en just nyt pääse siihen kiinni ollenkaan. Silti mulla on ihan kivaa. En valita, jos tulee lähettyä hyvässä seurassa Ylläkselle kattomaan Asan keikkaa tai istuttua pohtimassa pubivisan kysymyksiä kaljatuoppi kourassa. Saattaa mennä kolmekin päivää reppu selässä, kotona käymättäkään ja pitkin maita ja mantuja pyörien, työpäivät vähän niin ja näin hoitaen.

Mä seurailen aika tarkkaan monen ihmisen elämää vierestä, kuulen ja nään monenlaista. Ja monesti kuulostaa, etten oo ainut, joka tätä menoo miettii. Tää on ihan päätöntä. Ihan tosi. Joskus kun sitä ottaa etäisyyttä kaikkeen tähän, sitä tajuaa, kuinka kamala paikka tää on. Tänne tulee turistit pämppään, irtiottoja, syrjähyppyjä, kännisekoilua ja kaikkea muuta. Mun on vaikee hyväksyä sitä, mitä täällä touhutaan. Se ällöttää mua, enkä siitäkään syystä yleensä jaksa ihmeemmin olla turrejen kanssa tekemisissä. Mulle riittää mun tyypit täällä ja sillon tällön kyläilevät omat ja kaverien kaverit. Mä en jaksa ihmisiä, jotka kysyy missä oon töissä ja millasta täällä on ja sitä hehkutusta kuinka siistiä täällä on. No ei helvetti ole. Täällä painetaan hulluja tunteja duunia moneen eri paikkaan, teet ympäripyöreitä päiviä välillä taukoilematta, syömättä ja vessassa käymättä. Poltat ittes loppuun, kun se ykkösen vapaa ei palautakkaan kroppaa, kun sillon tahtoo nollata pään ja ottaa muutaman tai enemmän. Ja mä ymmärrän sen täysin. Kuten sanottu, on helpompaa avata se pullon korkki entä kuntosalin ovi tai napata lenkkarit jalkaan ja lähtee lenkille.

Normaalit arkiasiatkin ärsyttää, kaupassa jonotat sen röökiaskin takia puolituntia ja valikoima on välillä niin huono, että päädyt himaan sen maitotölkin kanssa vaikka piti hakee pesuaineet, leivänpäällisiä ja ruokaa. Hups. Keskellä kylää autoilu katkasee niin monta verisuonta päästä, että hyvä, että elossa ollaan. Jalankulkijat törttöilee ja hyppii pitkin ja poikin, autolle ei oo parkkitilaa ja joku urpo parkkeraa keskelle tietä, kun on eksyksissä. Se tunne, kun huokasee helpotuksesta oman kotioven takana ja tietää kohta saavansa olla rauhassa. Paitsi jos asut kämppisten kanssa. Hatunnosto kaikille teille, mä en siihen enää pystys. Ainut, jonka kanssa voisin oikeasti kotini jakaa, on se tyyppi, jonka kanssa oon parisuhteessa. Mutta silti ajatus omasta hippikommuunista mietityttää ja miellyttääkin. Kai sitä tiettyjen, samankaltaisten ihmisten kanssa pärjäiskin. Mutta todella, arvostan teitä, jotka asutte Suviksella tai missä vaan kimppakämpissä. Huh ja HUH.

Normaali parisuhdekin on täällä yks naurettavimmista käsitteistä. Onneks mä en haekkaan mitään normaalia, vaan oon löytänyt ihmisen, jonka kanssa tätä tunturin menoo on helpompi ymmärtää ja käsitellä. Ja siks just tähän pystyy välillä jopa ite lähteen messiin. Oon onnekas, kun mullon sellanen tyyppi. Mutta kuinka paljon meän suhde saakin huomioo osakseen, on se jännä. Siks tää ei joskus ookkaan ihan helpoimmasta päästä. Onneks semmosen ihmisen rinnalla on silti vaan tosi paljon helpompi olla välittämättä muista, koska sille mä kelpaan just tämmösenä tuuliviirinä.

Mut en tiedä pitäskö vaan jo lähtee. Mä oon kyllästynyt niin moneen asiaan täällä. En vaan jaksais. Toisaalta, niin kai tätä pitäis vaan elää. Ressaamatta. Pööpöillä ja pöljäillä olan takaa. Nollata kaikki vapaat ja lähtee keväällä rahattomana kotiin. Niinhän tää homma täällä toimii, se mitä tienaat, pyritään saamaan takasin tunturin ravintoloiden kassoihin. Ja hyvinhän ne sinne takasin ropisee. Tai elää tätä niin, että hyväkskäyttää kaikki mahdollisuudet, joita eteen tulee. Hyötyä kaikin tavoin muista ihmisistä ja ottaa vastaan kaikki raha, juoma, ruoka, seksi ja muu mistä voit hyötyä. Raadollista ja tylyä mä sanon. Miten kukaan voi käyttää ihmisiä niin? Ja samassa tajuan, ihan just siks voi, koska täällä voi.

Mä vertaisin tätä paikkaa viidakkoon ja viidakon laitkin täällä pätee. Nopeet syö hitaat ja niin pois päin. Rikkaat ja hyvännäköset yksilöt pärjää vaan paremmin, entä muut. Täällä myös korostuu jollain tapaa se kusen määrä pääkopassa. Jos on massia, voit tehdä mitä vaan. Suomen Las Vegas, se mitä teet Levillä, jää Leville.
Ja kuten luonnossa eläimillä, on meilläkin täällä selviytymiskeinomme. Koska musta oikeesti tuntuu, ettei kenenkää pää vaan kestä tätä koko aikaa. Siks me pöljäillään. Kuka kaipaa mitäkin, päätä sekasin erilaisin tavoin, läheisyyttä ja lämpöö, seksiä, mitä vaan. Ja täällä on tarjolla kaikkea sitä. Mä en keksi ihan yhtäkkiä asiaa, jota täältä et sais. Täältä löytyy niin kaikki säädyllinen ja sallittu, kuin kaikki kiva ja kielletty, otat vaan oman osas siitä mikä on tarjolla.

Mutta silti... samalla kun katon tätä menoo täällä ja huokasen helpotuksesta, että aina välillä osaan irrottautua sen hälinän keskeltä, mä viihdyn täällä. Tää on mun koti. Oon löytänyt täältä jotain oikeeta, joka ei kevään tullen katoa. Oikeestaan paljonkin sellasta. Muunmuassa oman itteni. Kaiken tälläsen keskellä sitä joutuu tosissaan miettii, mitä omalta elämältä jatkossa haluaa ja mistä asioista sitä haluaa eroon. Tai mihin asioihin haluaa keskittyä. Ja mä oon löytänyt tästä tunturista ne asiat, joita rakastan. Puuterilumi ja hyvä lumilauta, pimeät yöt ja kirkkaat revontulien valaisemat tähtitaivaat, kevätaurinko ja hymyilevät ihmiset, työpäivän jälkeiset yhdet ja työavautumiset, huikeat esiintyjät, joita pääsee katsoon puoli-ilmaiseks, se, että aina on seuraa tarjolla, jos sitä kaipaa. Ja just se, että osaa vetäytyä omiin oloihin ja omalle sohvalle rauhottuun, siivoon kämppää ja peseen pyykkiä, kirjottaan, kuunteleen musaa ja soitteleen elämänsä ihmisille maratonpuheluita, on mun selviytymiskeino. Mä haluaisin, että mullois täällä oma mökki, missä oma takka, oikea koti. Tää Hiltonin kaksio alkaa kaikessa ihanuudessaan ahistaan jo. Haluaisin vetäytyä kauemmas. Sillo tätä osais kai taas arvostaa.

Ja kaiken tän kirjottaneena mä tajuan miks mä rakastan tätä paikkaa. Tässä tunturissa on juurikin se pimeä puoli, jonka mäkin omaan. Se osa itsestä, jota ei kaikille näytetä. Se, joka nauttii myös kaikesta siitä raadollisesta hyväkskäytön maailmasta, jonka tää tunturi pitää sisällään. Ja välillä se on hyväkin päästää valloilleen. Missä muualla mä tekisin niin, entä tässä paheiden paratiisissa, jossa kaikki on ihan fine. Joten ehkä on ihan hyvä vielä jatkaa tasapainoilua. Antaa välillä vaan mennä ja päästää niinsanotusti peto irti. Sitten taas pysähtyä katsoon sitä kaikkea ja rauhottua. Ehkä mun uus selviytymiskeino onkin tasapainoilu. Oon aikaa sitten tajunnut, että tää tunturi tulee lopunelämääni oleen niin iso osa mua, että ehkä tää kaikessa kamaluudessaan on silti niin ihana.

Ehkä ei sittenkään oo aika lähteä.

Hei, mähän voin hyvin.

Ai että. Ei sillä, että olis tehny hyvää olla pitempi pätkä pois töistä, mutta ai että. Mä voin hyvin.

Viimenen kuus päivää on ollu vaan mulle. Se on ollu sitä niin ystävien kanssa kuin ilmankin, mutta pelkkiä asioita, joista oon nauttinu.

Viime keskiviikkona mie nakkasin yhden Brasiliaan karanneen jäbän kentälle ja sanoin heipat kolmeks viikoks. Ja nyt jonkin sortin ikävä saattaa joinain hetkinä nostaa päätään. Mutta seuraavana aamuna, eli torstaina mie heräsin niin hyvään puheluun siltä tyypiltä, että ei paljon haitannu herätä klo 5.30. Hymy, jonka se puhelu aiheutti ei oo ehkä kadonnut vieläkään.

Mä hyödynsin sen aamun tehokkaasti, kattelin Muumeja, söin rauhassa aamupalaa ja painelin viä salille ennen duuneja. Toisiks vika duunipäivä ennen pitkää vapaata ja tais se aika kevyesti rullailla. Sitten oli koripalloo ja illalla vielä keilaamaan vanhan tunturiystävän kanssa, joka oli tullu käymään. 

Perjantaina vielä duuneja ja duunin jälkeen odotti huikee ilta. Oltiin sovittu tyttöjen kanssa, että palkan tultua mennään syömään sushia, koska me ei Heidin kanssa oltu ikinä syöty. Hah, sivistymättömät. Mutta voihan terve!! Olipa se hyvää! Ihan lemppariherkkuihin meni nytte, ai että! Ja ylipäätään, oli kiva hengailla tyttöjen kesken ja juua pari lasia viiniä. Kiitos ihanasta illasta Fia, Heidi ja Allu. <3 En olis vapaita paremmin voinu alottaa!

Siittä si otinki askeleen vähä tsillimpään meininkiin ja lähettiin eri porukalla Ylläkselle kattoon Talonpoika Lallin keikkaa. Hämmennyin ehkä ite enemmän Ylläksen yöelämästä entä mä hämmensin sitä, mutta oli vaan niin paljon kotosampaa palata keikan jälkeen omalle sohvalle. Mutta olipahan ilta ja keikka, tykkäsin!

 Lauantain käytin luomistyöhön. Ensin tietysti nukuin pitkään ja nautin kö ei ollu kiire mihinkään. Mutta joo, siittä luomistyöstä. Haha, toi mun elämässä pyörivä ihana hippi teki tossa jokusen aikaa si semmosen slengteng-haasteen ja heitti sen haasteen mullekki vähä puoliläpällä. Koska Lallipoka veti viä omansa keikalla, niin oli inspiraatio haettu ja eiku omaa työn alle. Olipahan hauska homma väsätä, ja rehellisesti sanottuna oikeestaan mun eka biisi. Enkä ees miettiny sen julkasemista tai jännittäny! Hahah, se oli hassua. Ainiin ja videon löytää tän linkin takaa :) 

Sunnuntaina suuntasin piiiiitkästä aikaa rinteeseen ja oliko makiaa hä!? :) Aivan huippua! Aurinkoo, sopivasti pakkasta, hiljaset rinteet ja mitä muuta. NO PUUTERIA, OFFAREITA JA NITRON SPELL ALLA. Iiiiiihan mahtavaa. :) Viihdyinki rinteessä aika hyvin ja illalla kävin viä tyttöjen kanssa lenkillä, sitten omaan saunaan ja tsillailua. Mitä sitä ihminen muuta tarttee? 

Maanantaina kävin hoitaan vähä juoksevia asioita, hain Fian kaverin lentokentältä ja suuntasin rinteeseen. Jonna ja Kaisa liitty mun seuraks jossain kohtaa ja sitten nautittiinki rinteistä koko päivä, ja taas offareita ja pehmeetä putskua. Lisää aurinkoo. Mitä muuta. Hyvää fiilistä. 

Ja taas oli yks mahtava vanha tunturiystävä (toivottavasti pian taas sellanen) tullu käväseen ja meillä oli ruoka- ja kaljotteluilta poikien (+Heidi ja mä) kesken. Oli aika kivaa ja varsinki hyvää ruokaa, mutta väsähdin hullun nopeesti ja loppuviimein taisin olla taas ennen kahta nukkumassa.. Hups. Vanha ja väsyny.

Tiistaina elohopee oli taas laskenu vähä turhan alas, että rinteeseen ois lähteny, mutta piti auto hakee Suvikselta, joten pakkasin kamat päälle ja salikamat reppuun ja kävelin viis kilsaa siinä -30 pakkasessa. Kahviteltiin Kaisan kanssa ja sitten pitiki siirtyy kylälle päin. Meinas olla auton kanssa ongelmia, mutta onneks se saatiin järkättyä, niin meikä pääs salille ja Kaisa Postiin. Salin jälkeen hain autoni Suvikselta ja painelin infrapunasaunaan rentoutuun. Ai terve. Jäin niin koukkuun siihen sen jälkeiseen tunteeseen ja etenki siihen, miten lihakset palautuu sen jälkeen! Olin tehny salilla kuiten mave-reenit, kyykkyä sun muuta ja yleensä se seuraava päivä vaan on paha. Nyt, ei mitään! Yhtään missään ei tuntunu, että olis käyny salilla ja sehän tarkotti vaan sitä, että sopi painella keskiviikkonaki salille.

En ymmärrä mistä saan nykysi energiaa potkia itteni ylös ennen puoltapäivää, mutta niin vaan keskiviikko alotettiin klo 8 kevyellä aamujoogalla ja Muumeilla, sitten puita kantaan Taaloon ja siittä vähä töyhommiin Draiville. Pikanen tilauksenteko ja si sali-kylpyläcombo Kaisan kanssa. :) Oli ihan sikakivaa tehdä reeniä, kun ei edellispäivä painanu ollenka! Kun siihen sitte kylpylän poreallas ja hyvä juoruiluhetki viä, niin ei huonompi aamupäivä. Kellokaan ei ollu ku vasta kahen hujakoilla kun lähin kylältä, niin kyllä oli jotenki ahkera olo! Draiville syömään Markon kanssa ja si Kittilään hoitaan juoksevat asiat. Ja parastahan noissa aikasin heräämisissä on se, että kehtaa ottaa päikkärit vielä. Otin siis kotona elämäni miehet kainaloon ja nukahin sohvalle.

Illaks painelin Taaloon mökkeileen ja nauttiin takkatulesta ja syvennyin kirjottaan ja lukeen. Tänään lumitöitä, ruokailu Gontsalla, siivousta ja pyykinpesua ja hieronta. Ilta oman sohvan pohjalla höpötellen puhelimessa isin kanssa ja ai että, jo vain on tähän hyvä päättää nää vapaat.

 

 

Mutta eilen tosiaan, kun siinä sitten mietin, kuin hyvä mun on olla. Kaikki se ahdistus ja muu, mitä koin hetki sitten, on poissa. Raha-asiat ei oo helpottanu ja tulee vaivaan viä hetken ja muutenkaan ei oo tapahtunu hirveetä muutosta asioissa, mutta silti mun on niin paljon parempi. Mä annoin aikaa itselle ja omalle hyvinvoinnille. Mä en oo ressannu raha-asioita vaan laskenu ne niin, että taas pärjätään. Oon kirjottanu ja lukenu, laittanu asioita perspektiiviin. Oon ottanu etäisyyttä negatiivisiin asioihin ja ihmisiin ja keskittyny tähän hetkeen. Ja hymyilyyn. Oon yrittäny ottaa pienetki ilot niin suurina, että ne mullistaa mun jokapäiväistä elämää. Ja kuulemma tää hyväolo tarttuu. Se saa muutkin hymyileen. Niin on hyvä. Mä oon tsillannu ja päättäny antaa itelleni jatkossakin just tätä aikaa. Hieronta, infrapunasauna, kirjoittaminen, lukeminen, salireeni, mitä vaan sielun-, mielen- ja kehonruokaa, hetkiä, jollon oon vaan ja ainoostaan minä olemassa ja minä, jolle ne jutut merkkaa. Minä, jolle teen ne jutut. 

Jos sä et itse voi hyvin, miten sä luulet, että ihmiset sun ympärillä voi. Tai miten ne pystyy parantaan sun oloo, jos sä imet niistä energiaa. Jokaisen ihmisen pitäs tajuta tää. Sun pitää lakata elämästä muille ja tehdä sun omasta olosta hyvä. Haistata pitkät muitten mielipiteille kaikesta, koska ne jutut ajaa sut alas. Oo niin ylpeenä sitä mitä oot, äläkä peittele asioita. Kanna kroppas ylpeenä ja tee itelles asioita. Muuten sitä vajoo siihen ja vielä pahempaan oloon, joka mullakin oli hetki sitten ja joka monilla näyttäs olevan jatkuvasti. Moni teistä saattaa ajatella, että mun kiukuttelut oli taas vaan joku hetken angsti, mutta kyllä mulla oli liian pitkään pahempi olla entä viimeseen vuoteen.. Mut mä päätin, että tästä tulee mun vuosi. Mä en pysty sanoin kuvaileen sitä kiitollisuutta, mitä tunnen joistaki ihmisistä mun elämässä ja mä toivon, että joidenkin kohdalla tulis tapahtuun muutoksia jatkossa tai mä toivon, että osaan sanoon soronoo. Mä en enää pysty siihen, että muakin vedetään alas. Mä en haluu vetää ketään alas, niin miks mä antaisin itelleni tehdä niin. Mä voin hyvin ja toivon sen heijastuvan jatkossa myös teihin muihin. Näillä mietteillä mennään taas ens kertaan :) Puspus maailma.

Päivänvaloa.

Herranjumala mihin viimenen kuukausi katos. Vissiin aika rientää hyvässä seurassa, koska eilenhän se vasta oli, se päivä joulukuun alussa, kun töissä avasin Facebookin ja järkytyksekseni luin vaarini kuolleen. Soitto äidille ja loppupäivä kotona, ystävä vierellä. Illalla sen ihmisen lähellä, jonka kanssa on just nyt parasta olla.

Mutta sen jälkeinen aika on ollut sanalla sanoen hämärää. Kirjaimellisesti ja muutenki. Oli kaamos ja mä oon ollu väsynyt. Ärtynyt. Kiukkunen. Surullinen. Ahdistunut. Rahaton. Stressaantunut. Mutta samaan aikaan ihan pirun onnellinen. Ja vaikka mä rakastan yhtälailla mun tärkeitä ihmisiä, niin on aikoja, jolloin toiset näyttelee "tärkeämpää", tai ehkä parempi sana on näkyvämpää, roolia entä toiset. 

Musta tuntuu, että vaarin kuoleman jälkeen kaikki hajos vähäks aikaa. Mun piti yhtäkkiä järjestää itseni etelään, rahattomana ja ennen joulua. Suoraan sanottuna mä en halunnut. Vaari tietää, mitä mä tarkoitan. Koko ajatus Leviltä poistumisesta ahdisti. Kyse ei koskaan ollut siitä, ettenkö olis halunnut lähteä jättämään hyvästejä vaarille. Halusin. Ja lähdin. Kiitos isin ja äidin, hyvän pomon ja sen ihanan tyypin, joka mua jeesi niin monin tavoin siinäkin.

Tuntu pahalta käydä kotona niin pikaisesti. Olinko mä Pirkanmaan alueella yhteensä vajaan 24h! Mutta mä näin isin, pikkuveljen ja parhaimman ystävän. ❤ Hyvästelin vaarin ja sain mukaani Leville puoli sukua. :)

Mutta mä olin niin väsynyt. Henkinen puoli on se pahin. Se tunne, kun palaset on pitkin ja poikin. Mutta niin paljon siitä on helppo piilottaa hymyn taa tai purkaa kiukuttelemalla niille, joille ei pitäis.

Tuli joulu. Täällä oli perhettä ja sukua ja lämmin tunnelma. Myös vierellä se yks rakas ihminen. Mutta liian tiivis viikko, ressiä. Pari turhaa tappelua, mielenpahoittamista ja aikatauluja. Musta tuntu, kun mä olisin aiheuttanut pettymyksen. Kuitenkin ne kaikki kävi mua halaan ennenkö lähtivät ja aidosti kiittivät, lämmitti. Silti mulla oli huono olla. Huono omatunto. Ehkä turhaan, mutta en mahtanu sille mitään.

Sitten mä oonkin vaan ollut duunissa. Viikko sitten saikku vei sohvan pohjalle ja en voinut vapaapäivinäni tehdä mitään. Ehkä pää ja kroppa ilmotti, että oo nyt rauhassa. Lepää ja hengähdä hetki. Joku silti toi jaffaa, toinen kävi pitään seuraa ja yks silitti päätä ja vähän passas. Huikeita tyyppejä kaikki te. ❤

Oon kuullut kuukauden aikana turhan monta kertaa olevani liian kiltti ja tekeväni elämästä liian monimutkaista sen takia. Kuulemma lupaan tehdä liikaa asioita ja siitä aiheutuu sekavuutta ja pettymyksiä. Noh, mun mielestä se on vähän niin, että se on kakspuolinen juttu, joku muukin on luvannut mulle jotain ja jos sovitusta ei pidetä kiinni, on munkin vaikeaa hoitaa omaa osaani. Aina myös tulee muuttujia, joihin ei pysty itse vaikuttaan. Mie pyrin kaikin tavoin pitään ne jutut, joita lupaan. Siksi menee vähän vaikeeksi välistä. Siks mie vältän vähän lupaamastakin. Mutta kun ihmisillä on hiukka eri käsityksiä aikataulujen pitävyydestä, sellaisista "lupauksista" joihin on saattanut sisältyä sanat "ehkä", "katsotaan", "luultavasti", "varmaan" jne. Se voi kuullostaa välistä tylyltä tai siltä, etten halua, vaan pointti on se, etten mie halua tuottaa pettymystä enkä mie aina jaksa suunnitella. Mie kyllä ajattelen niin, että aina ku mie teen jotain hyvää, mie saan sen takasin myös. Ja olen saanutkin. Jos lainaan autoa, saan tankatun auton takaisin. Jos teen ruokaa, mut viiään syömään. Jos lähden kuskiks, teet vastapalveluksen. Jos tuon aamupalan sänkyyn, sillon tällön saan ite herätä vastakeitetyn kahvin tuoksuun. Ja kun niin on käynytkin.

Siltikään mien ymmärrä sitä, miksi mulla silti just tänään on sellanen olo, että huhhuh, TÄNÄÄN se kaikki ahdistus ja ressi on ohi. Kun kello lyö kuus, mä nakkaan keittiökamat kassiin, painun kämpille, otan lepoo tunnin pari ja illalla lähden joko yksin tai yhdessä tohon rapsakkaan pakkaseen katsoon mitä tähtitaivaalla on tarjota, otamma eväät mukaan ja käydään kodalla. Ja huomenna, aattelin herätä kun siltä tuntuu, toivottavasti sen rakkaan ihmisen vierestä, antaa päivän viiä mukanaan, käydä ehkä salilla, mutta ainakin käydä moikkaan jotain, mitä en oo pitkään aikaan nähny, päivänvaloa. 

Tiivistettynä tää tais olla vähän julkinen anteekspyyntö niille, jotka on saanu osansa tästä huonosta tuulesta ja pahasta olosta. Oikeasti mie tykkään teistä kaikista, enkä jaksa itekkään olla tämmönen enää. Ja ihan jotta kukaan teistä ei kadottais sitä oikeeta iloista Miljaa, joka nauttii hyvien tyyppien ja rakkaiden ihmisten seurasta, hyvästä ruuasta, spontaaneista elämää enemmän ja vähemmän mullistavista ideoista ja ylipäätään jokaisesta pienestä kauniista hetkestä, niin viimeisen kuukauden parasta antia on olleet muunmuassa nämä hetket: 

- Hetket parhaiden ystävien sohvilla juoruten

- Brunssin skumppahumala ja sen seuraamukset

- Vaaleanpunainen taivas ennen kaamosta

- Automatkat Ouluun ja takaisin

- Jouluaatto rakkaiden kanssa, ukulele, joululaulut, ruoka, lämpö

- Huikeat ja vähän vähemmän huikeat revontulet

- Pikkuhumalat velipoikien ja serkkujen kanssa, ehkä once in a lifetime

- Vuodenvaihteen rinneilta ja ilotulitus

- Avautumispuhelut

- Juhlaglögipullon tuhoaminen the Crashia kuunnellen

- SOLONEN JA KOSOLA @ Hullu Poro Areena

 - Loppiaisen pulkkamäki

-Ja niin ällöä kuin sen onkin, L U V.

Tavoitteet vuodelle 2015.

Mie en todellakaan lähe lupailemaan mitään, mutta tyytyväiseksi mut loppuvuodesta tekee, jos edes osa näistä asioista on onnistunut/toteutunut. En lähe hakemaan kuuta taivaalta ja tiedän rahalliset realiteetit sekä sen, että ihmissuhteissa voi tapahtua mitä vain, kaikki ei ole musta kiinni. Siksi tavoittelen juttuja, joihin mullon mahdollisuus vaikuttaa. Ympäripyöreys on hyvä, koska ei kannata luvata mitään, mitä ei voi pitää.

 Pitäköön vuosi 2015 sisällään edes jotain näistä:

- Haku yliopistoon

- Paljon lumilautailua ja keväällä ainaki yks hyppy hyppyristä!

- Kesä ja syksy alamäkipyöräilyä suurissa määrin ja droppeja droppeja droppeja!

- Uusia tuulia työrintamalla, mutta en tiä vielä millälailla

- Reissu Kroatiaan, jonka tarkotuksena olis 2-3 viikkoo pyöriä ympäriinsä, kuvata, nauttia ja ainaki käyä moikkaan Zagrebin tyyppejä

- Haaveissa olis myös ens talvena Vietnamiin, mutta voipi siirtyä ens vuoden puolelle

- Ylpeenä tän kropan kantamista, jonka oon saavuttanu ja kehittää vähän lisää

- Urheilua monissa eri muodoissa

- Lukemista, lukemista ja lukemista

- Rakkautta, ystävyyttä, tunteita

- Kaikki te ihanat ihmiset, jotka mulle merkkaatte niin paljon

- Hymyä, onnea, iloa

- Melankoliaa, kirjoittamista, fiilistelyä

- Musiikkia ja edes yhdet festarit!

Eiköhän noille aineksilla lähdettäs jo rakentaan aika huikeen hyvää vuotta. Kaikki ylimääränen on ihan luksusta ja kestän kaiken negatiivisenkin, mitä on tullakseen. Näillä eväillä lähdetään, päivä kerrallaan, rakentaan uutta huikeeta vuotta tähän elämään. 

Peace and love,

M

 

 

Ajatuksia sohvan pohjalta.

Tässä mä olen, ekaa kertaa pitkään aikaan. Lepään. Ja tätäki pakosta. Kroppa ja mieli palauttaa aina todellisuuteen, kun siltä vaatii liikaa.

On pimeetä koko ajan. Oon väsynyt. Viimeinen kuukausi on ollut raskas kaikin puolin. Hyvässä ja pahassa. Yhtä tunteiden vuoristorataa, kun tää pieni sydän tuntee niin kovin suuresti kaiken mitä tuntee. Suru on pienimmilläänkin valtava ja ilo vähimmilläänkin niin suurta, etten osaa sitä hallita.
Kuukauteen kun sitten sisällytetään rakkauden täyttämiä hetkiä, läheisen menetys, pikainen visiitti rakkaimpien luo, hautajaiset ja lämmin joulu perheen kesken, voitte vaan kuvitella kuinka pakahtumaisillaan tää sydän on ollut.

Mä kaipaan siihen yksinäiseen hetkeen keskelle ei mitään, kun saan unohtaa laskut, työt, arkiset asiat ja sen, mitä muut multa vaatii. Sen hetken kun saan olla kaikkea sitä mitä tunnen. Eli tällä hetkellä yks pirun pyörremyrsky. Mä en oo ees kerinnyt kirjottaa.

Just nyt mun on vähä sekava olla. Periaatteessa tosi hyvä, mullon ympärillä asioita, jotka tekee onnelliseks. Mutta miks mun tekee vaan mieli käpertyä sohvan nurkkaan ja näyttää sentteriä koko maailmalle. Ja aina joku vatipää kertoo mulle, että äläpä nyt, kyllä se elämä siittä taas suttaantuu. Kyse ei olekkaan siitä, vaan siitä mitä mun sydän ja pää huutaa ja miten saisin ne vaiennettua.

Suomeks sanottuna mua ahdistaa. Ei piä ressata tulevaa tai mitään, mutta minkäs sitä luonnolleen mahtaa. Oikeestaan mua ressaa tasan ja yks asia. Raha. Se perhanan ainainen ongelma. Kun melkein sain jo asiat kuntoon, tuli taas muutoksia, jotka laitto hommat sekasin. Perkele. Mutta ehkä kohta helpottas? Niinkö oon miettiny viimesen vuoden? Vai hä?

Sitä kaipais tästä oravanpyörästä pois. Hiljasuuteen ja antaa itelle aikaa. Tuntuu vaan, että sekin vaatii rahaa. Tai ainakin vapaata aikaa, jota en hirveemmin saa piettyä, kun on pakko painaa duunia ja tienata kaikki, mitä irti lähtee. Mä toki voisin kai harkita lisäduuneja, mutta tän hetkisen olotilan kanssa, en mä jaksais. Musta ei saa irti ihan hirveenä enempää. Muuten mullei jäis aikaa niille jutuille, joista mä nautin, niille jutuille, jotka loppuviimein pitää tän pään kasassa.

On tosi vaikee ottaa kiinni niistä jutuista, jotka on hyvin nyt. Jollakin hämärällä tapaa pelottaa, että nekin asiat katoaa. Mutta lainatakseni Samuli Putroa, "mitäpä jos sä pelkäät turhaan?"
Mullon sellanen levoton kaipuu johonkin koko ajan. Mä alan pikkuhiljaa tajuta minne ja miks, mutta sehän tässä kai pelottaa. Edessä on ehkä muutoksien vuosi 2015, saapa nähä, kuinka sitä pysyy pää ja sydän mukana menossa. Innolla ja pelolla odottelen. Yritän pitää teitäkin mukana. Palataan <3