Soundtrack vuodelle 2016.

Kaikilla leffoilla on oma soundtrack ja koska oma elämäni välillä tuntuu olevan kuin elokuvaa, tai kuten hyvä ystäväni sanoi "Salatut elämät ilman kesätaukoa" niin laitetaampa järjetykseen vuoden muistot ja niihin liittyvät biisit.

1. https://www.youtube.com/watch?v=B13lpHA27dw
Pää-Äijät - Shamppanjataivas
Alkuvuoden kovin hype tän jutun ympärillä, ja siihen liittyy niin paljon hyviä ja huonoja muistoja, että olisi kumma, jossei tämä soundtrackia alottaisi.

2. https://www.youtube.com/watch?v=vbUWdDB1mHM
Krast - Brenn Meg Opp
Bändi, jolta kauan odotin tätä julkaisua ja kappale, joka kerta toisensa jälkeen nostattaa kylmät väreet pintaan.

3. https://www.youtube.com/watch?v=fGv7AiXlzbU
Laineen Kasperi - 7 miljardia soluttautujaa
Mitä ikimuistoisin extemporekeikka Inarin PaPaNassa, keikka, jonka jälkeen minusta tuli rouvaihminen, sanottuani tahdon Saariselän Kaunispäällä, läsnä vain mie, Juuso, Kentsu, joka meät vihki ja revontulet.

4.https://www.youtube.com/watch?v=1VP3i68iWO8
Hoippu Orkesteri - Ainokainen
Keväällä, ihan mua varten, oli Levillä keikalla yksi minun lempibändeistä ja mie tiiän, että tämän biisin aikaan Juuson piti kosia minua julkisesti. Parin muuttujan takia niin ei käynyt, mutta kun sen sydämessään tiesi ja kappaleen aviomiehensä kanssa tanssi, ei tätä juuri voi unohtaa.

5. https://youtu.be/OPonZgPaCO0
Tapparan maalilaulu, koska #suomenmestarit

6. Pää-Äijät - Reggaetuutti
Norja, Lofootit, road trip ja eka meijän yhteinen reissu, nukuttiin autossa ja sanotettiin Pää-Äijien uutta musaa. Ihailtiin maisemia ja nautittiin vain yhteisestä ajasta. Muistoja.

7. Pää-Äijät - Viikonloppuviikinki
Tämähän lyötiin ulos vasta loppuvuodesta, mutta ne lukuisat kerrat kun Juuso tätä äänitteli meijän porukoitten yläkerrassa ei unohdu. On varmaan mutsi ihmetelly kerran jos toisenkin, että mitä ihmeen älämölöö yläkerrasta kuuluu. :D

8. https://youtu.be/AGq6YiV0nm4
Stepa - Muksut
Synnytyksen jälkeen, pieni nyytti rinnalla, perheen kesken Taysin synnyttäneiden osastolla, oli pakko kurkata Stepan uus biisi ja jostain kumman syystä siihen hetkeen kolahti.

9. https://youtu.be/pAP0nsGc98A
Edorf - Muukalainen
Kauan odotettu, liikuttava, koskettava, elämän hauraudesta muistuttava ja kaikessa lyyrisessä upeudessaan pysäyttävä albumi ja siltä minun lemppari. Ei lisättävää.

10.  https://youtu.be/EDQgU1CPpis?list=PLuY9wIKeY3jqsiK_Rvb-C26-nrsEfz9f_
Hang drum by Daniel Waples.
Kaiken tän äidiksi tulon ja opettelun keskellä musiikki on jäänyt liian vähälle, vaikka Ahtolle laulaakin kaikenlaista ja noh, osaksi siksi, että kuulee vain uutta Pää-Äijät matskua, niin aina tähän on hyvä turvautua ja rentoutua tämän parissa.

11. Niin, harmikseni en pysty tähän liittämään tärkeimpiä biisejä, kuten meän pojan nimiäisseremoniaan Juuson säveltämää biisiä, tai Juuson mulle tekemää "kosinta/anteeksipyyntö/rakkaudentunnustus"-biisiä, mutta siellä ne on, elämän soittolistalla.

Niin, musiikki, se on kaikkialla ja kaikessa läsnä. Joskus se on vain luonnon tuottamaa ääntä, kaunista, jollei kauneinta musiikkia sekin. Paljon muutakin on mahtunut vuoteen, mutta tässä tärkeimmät.
Ja nyt ottamaan vastaan vuosi 2017, oi, mitä musiikkia se tuokaan tullessaan... ;)

Ihmisen ikävä toisen luo.

Tais lähtee vähä lapasesta viime tekstissä. Tätä tää on, hormonihuuruinen pää ei paljon järjellä ajattele. Mutta enikeis, tuolta musta tuntui. Ja nyt taas tuntuu, että feministi sisälläni on hiljennyt, puikoissa on taas melko normi-Milja, jolla on vain järjetön koti-ikävä, kaipuu oman kullan kainaloon ja tarve rauhalle. Ollaan poitsun kans etelässä toista viikkoa, Juuso lähti tiistaina kotiin takas, duunit ja meän kissapallerot kutsu. Eipä me keritty viettään aikaa paljon täälläkään yhdessä, enimmäkseen se on Pää-äijäillyt viime ajat, uutta musaa pukkaa ja muutenkin hommaa riittää. Niin, vaikka mekin sitä pojan kanssa kaivataan ja kyläilyjen lomassa on saanu vastailla täällä lukemattomiin kyselyihin, missäs Juuso on, niin ymmärtäähän tuon, palkallista duunia se on vaan jomman kumman tehtävä. Välillä mie toivon, että me saatais kunnolla hetki hengähtää perheen kesken, ilman kiirettä ja somea ja uusia Pää-Äijät biisejä ja muuta suoritettavaa. Ilman sairasteluja ja huonoa tuulta ja itkuista väsymystä. Että olisi vain niitä pieniä hetkiä meidän perheen kesken, ulkona pulkkaillen, revontulia iltaisin/öisin metsästäen tai kotona takkatulen ääressä hiljentyen. Noh, ensi vuoden puolella sitten, mutta sitten kun niitä on, niistä nauttii ihan eri tavoin.

Ikävä ja kaipuu on yksi yleisimmistä tunteista, joita tunnen. Pohjoisessa ikävöin etelän ystäviä, perhettä ja sukulaisia, mutta en juuri koskaan kaupunkeja, aikatauluja, suorittamista, ja sitä tämä mulle aina on. Rakkaiden ihmisten näkemiseen kuuluu sellainen energia ja aika, että se, mitä joku kuvittelee olevan mulle loma tai hetki hengähtää, ei todellakaan ole sitä. Mie jaksan tätä vain ja ainoastaan, koska mie tapaan minulle niin kovin rakkaita ihmisiä. Mie tiiän ihan varsin hyvin valinneeni tämän tien itse, mutta joka kerta etelässä huomaan valinneeni niin oikean tien. Mie en vain kuulu tänne. Me ei mitä todennäköisimmin olla tulossa etelään asumaan, mutta en voi koskaan sanoa ei koskaan. Mistä sitä tietää mitä elämä eteen lykkää. Täällä ollessa mie olen aina ahdistunut, epäjärjestelmällinen, hajamielinen, kiireinen. Kaikki vielä on kertaantunut nyt lapsen saannin myötä. Kotona sitä hengittää vaan niin paljon vapaammin. Ja siksi mie niin kotiin kaipaankin. Mie ihan kovin yritän aina olla tyytyväinen hetkessä ja nauttia elämän pienistä asioista, mutta näistä etelän reissuista ja ihmisten näkemisestä mie kehitän kyllä välillä sellaisen suorituksen itelleni, että oksat pois. Ja kyllähän sitä nykyään haluaa, että nämä ihmiset on pojan elämässä läsnä, joten, siksi täällä myös ollaan. Mutta sitten mie ikävöin kotia, niitä ystäviä ja aktiviteetteja ja sitä miestä, jota mie niin kovin rakastan. Vaikka Juuso onkin usein etelässä meän kanssa, on nää reissut sille duunia, hyvä, että hetken kerkiää sukuloida ja sekin väsyneenä, pakko arvostaa, että jaksaa edes sen.

Näin joulun alla perheen ja yhdessäolon merkitys korostuu, sillä jos joulu jotain minulle merkitsee, niin läheisten kesken yhdessäoloa. Tänä jouluna, Ahton ensimmäisenä jouluna, me ollaan oman perheen kesken Levillä. Mie käväsen aattona töissä vähän ja Juusolla onkin Pää-Äijät-keikka heti joulupäivänä. En voi valehdella, olisin halunnut edes yhden päivän minun miesten kanssa rauhassa. Onneksi mulla on Ahto (ja kisut), ainakin me ollaan yhdessä, mutta noh, me ollaan sitä lähinnä 24/7 joten ei se isukinkaan läsnäolo haittaisi.

Niin, se ikävä. Samalla maailman kamalin ja kalvavin, mutta niin arvokas tunne. Tietääpä, että joku merkitsee. Vietiin tänään mummun ja vaarin haudalle kynttilät. Vierähti kyynel, koska niin lämpimät muistot tulvahti mieleen ja ikävä iski. Mie niin kovin halusin siinä kiven äärellä seisoessani, että mummu ja vaari olisivat tulleet katsomaan, miten upean lapsen se miekin olen elämääni saanut. Kyllä he näkevätkin, harmi vain, en näe heitä. Vaarin läsnäolon tunnen kyllä joskus vahvasti, jos ihan henkimaailman asioihin mennään. Se jos mikä lämmittää, tieto, että sielläkin maailmassa on joku tuki ja turva.
Tuo haudalla tunnettu ikävä ei koskaan hellitä, onneksi muihin ikäviin on vielä helpotus olemassa, kunhan vain järjestää aikaa. Nyt on nautittava hetkistä täällä, joten unille, jotta jaksaa huomenna taas treffata jonkun rakkaan. Muistakaa, että mie olen täällä käymässä vain, koska te merkitsette mulle niin paljon. Ja kun maanantaiaamuna mie nään sen yhden hipin ja pojan naaman kun se näkee iskän taas, niin se pyyhkii kaikki ikävöinnit hetkeksi tiehensä ja siinä hetkessä on onni. Niinkuin tässäkin, tuon toukan tuhistessa unta vieressä, unihiekan pikkuhiljaa varisten myös minun silmiini.

Yötä, rauhaa ja rakkautta, Neitopeikko

Naisen osa.

Sen enempää feministiksi leimautumatta on sivuttava hieman miesten ja naisten välisiä eroja. Näin niinkuin perheenperustamisen tai ehkäisyn kannalta. Sohaisen mitä todennäköisemmin hieman muurahaispesää ystäväpiirissäni, mutta olkoot. Tässä tekstissä olisi hieman eri sävy, jos tässä näytön ääressä naputtelisi nyt mies. Ja suljettakoot katkeruus ulos tästä nyt, sillä tämä on enemmänkin yleismaailmallista ihmettelyä asian tiimoilta. Enkä usko olevani kummoinen ehkäisyvalistajakaan.

Oletko mies, tai nainen, ja et tykkää käyttää yhdynnässä kumia? Miepä kerron pienen tarinan.

Oli mies ja oli nainen. Heidän vapaa suhde perustui luottamukseen myös toisten seksikumppaneiden kanssa käytetyn ehkäisyn suhteen. Sitten sitä oltiinkin pissaamassa purkkiin, kun hups vaan, se kumi oli ollut niin hankala muistaa käytännössä. Kumma, silti niitä kesäkumipaketteja löytyi joka taskun ja laukun pohjalta. Sukupuolitautitestit näytti kaikessa negatiivista, onneksi näin. Sinä itsekäs mies, jos naiselta lapsensaantikyvyn olisit vienyt, vain, että sinun seksiseikkailusi olivat olleet mukavempia.
Noh, meni hieman aikaa ja tuli eteen tilanne, jossa molemmat olivat heittäytyneet samaan veneeseen, tulkoon lapsi, jos on tullakseen. Ja niin kävi, raskaustesti näytti kahta viivaa. Oli naisen aika laittaa kroppansa todella likoon.
Tämän naisen raskaus oli keskimääräisen hankala, pahoinvointeineen, erinäisine selkäkipuineen, rannekanavaoireyhtymineen ja mitä näitä nyt oli, henkisistä koettelemuksista puhumattakaan. Ja toki, mies sai tästä osansa, itkuista naista lohduttaessaan, kitinää kuunnellessaan ja mitä näitä nyt on. Veikkaan silti, ettei yksikään hormonipäissään lauottu paha sana satu niin paljon kuin lapsen maailmaan puskeminen. Mutta nainen oli kyllä tiennyt mihin ryhtyi, hän oli tiedostanut vastuun jo siinä vaiheessa, kun ehkäisyä ei käytetty. En väitä, että nainen olisi tiennyt tismalleen, mitä tuleman piti, sillä raskaus voi laittaa elämän mullin mallin, vaikka se olisi maailman odotetuin ja suunnitelluin asia. Sinusta voi tulla aivan eri ihminen. Mies saattaa miettiä mielessään, että häntä on huijattu, joku jopa päättää jättää naisensa yksin, joku ei koskaan ole tukena ollutkaan. Tämä mies ei kuitenkaan koetteluista huolimatta lähtenyt, ja oli naisensa rinnalla synnytyksessä, vastaanottamassa yhdessä maailman parasta palkintoa, heidän lastaan.
Niin ja se synnytys, se onkin yksi koettelemus. Se kun voi olla jopa ihmishengelle vaarallinen, eikä vain yhdelle, vaan kahdelle tai kolmelle tai niin monelle, mitä luoja on suonut. Se on silti hyvin mennessään ainutlaatuisinta ja ikimuistoisinta, mitä kukaan nainen voi koskaan kokea. Synnyttäneenä naisena koen jopa tiettyä etuoikeutta ja ylpeyttä miehiin nähden, minun kroppa ja minun pää pystyivät siihen.
Synnytyksen jälkeen onkin sitten monenlaisia lähtökohtia uuteen elämäntilanteeseen. Joku nainen on kuukauden päästä sellaisessa tikissä, että oksat pois, toinen kantaa jälkiä kehossaan loppuelämän, mutta voisin väittää, että keskimäärin naisen alapää ei tunnu samalta hälle itselleen kuin ennen synnytystä. On kovia kipuja, uskomattoman paljon verta, epävarmuutta, kovin tiedostava olo, huoli kaikenmaailman tuntemusten kanssa ja noh, seksi ei käy edes mielessä, saati jos sille edes olisi aikaa uudessa vauva-arjessa. Ja toki, siinähän se miehen kärsimys iskeekin peliin. Voi pojat, se on sinun velvollisuus antaa sille naiselle tilaa toipua ja sie kiltisti hakkaat hanskaan, jos pakottava tarve iskee. On naisia, jotka pystyvät siihen pian, mutta jokainen saa ottaa siihen juuri sen tarvitsemansa ajan. Niin kauan kun sie et puske sinun haarovälistä n. 3,5kg elävää olentoa, ei sinulla ole minkäänlaista oikeutta kyseenalaistaa toipumiseen menevää aikaa.

Ainiin, takaisin tarinaan. Tarinan pariskunnalla oli asiat niin hyvällä mallilla vauva-arjessaan, että oli jo aika miettiä ehkäisyn aloittamista, lisää vauvoja kun ei ollut suunnitelmissa lähiaikoina. Ainoana vaihtoehtona nainen koki soveltuvaksi kuparikierukan. Hormonaalisia vaihtoehtoja ei edes harkittu, sillä nainen ei halunnut riskeerata mielenterveyttään, joka jo muutenkin hormonihuuruissa oli koetuksella. Neuvolasta varattiin aika ja tuli päivä, jolloin kierukka asetettiin. Tuosta suhteellisen kivuliaasta lystistä 110e kustantanut nainen ihmetteli kovia kipuja, mutta hieman vertaistukea saatuaan, ajatteli sen olevan normaalia. Seuraavana päivänä nousi kuume, ja kivut jatkuivat ja kuvaan tuli muitakin oireita. Päivän katseltuaan päätti hän soittaa päivystykseen, jossa häneltä otettiin perusnäytteet. Kuumetta 38,4astetta, tulehdusarvot hieman koholla, muissa arvoissa ei poikkeavuuksia. Olisi tarvittu vielä ultraääni ja sisätutkimus. Koska tarvittavaa välineistöä ei ollut tarjolla, ei naiselle pystytty tekemään oikeita toimenpiteitä ja hän sai kontrolliajan seuraavalle aamulle ja särkylääkkeitä kotiin mukaan jopa kaksin kappalein. Kun lääkäriaika koitti, oli kuumetta edelleen ja tulehdusarvot koholla. Hän sai muutaman tunnin odottelun jälkeen kuulla, että kierukan laitto oli aiheuttanut kohtuun jonkin tulehduksen ja kierukka piti poistaa. Olihan se kerinnyt jo päivän siellä olemaan, ehkäisynä. Kotiin hän lähti kahden vahvan antibioottikuurin kanssa ja alapää hyvin kivuliaana, pahoilla mielin.

Ja niin, sanomattakin selvää on, että tarina on minun. Parin päivän lieviin synnytyskipuihin verrattavat kipuilut alkaa olla takanapäin, ja pää käsittelee tapahtunutta, vitutus on suunnaton hukkaan menneessä rahassa ja turhissa kivuissa ja lääkekuurissa. Mutta eipä tässä voi ketään syyttää. Kävi vain huono tuuri. Minulla on onneksi ihana mies, joka on ymmärtänyt synnytyksestä lähtien, ettei ole ihme, jos paikat ei ole kunnossa ja seksi päällimmäisenä mielessä. Mies, joka arvostaa fyysistä panostani tähän kaikkeen ja joka on antanut minulle tilaa. Mutta koska tiedän ettei kaikilla näin ole, ja monia yksinhuoltajaäitejä tuntien, kihisen kiukusta, kun ajattelen, miten epätasa-arvoista tämä on. Todennäköisesti mottaisen ensimmäistä kakslahkeista, jonka suusta kuulen, että kumia on epämiellyttävä käyttää. Niin, empä se miekään siitä niin paljon nauti, mutta hitto soikoon, ei tämä kohdun tulehduskaan kiva ollut, saati, että seuraamuksena voi olla jopa lapsettomuus, niin että alkakaapa äijät valittamatta hommaamaan niitä sadetakkeja pikkuveikoillenne, nimittäin, niitä löytyy, varmasti myös sun yksilölle sopivassa koossa. Niin kauan, kun te ette synnytä, sekoita päätänne/elimistöänne hormonivalmisteisilla ehkäisyillä tai ole niitä, joille asetetaan sisällenne jotain sinne kuulumatonta, saati maksa tätä kaikkea lystiä, tai jos kehtaatte väittää, ettei isän vastuu kuulu teille ja katoatte kuvioista kuin pieru Saharaan, niin olkaa hyvät ja arvostakaa naisianne siinä määrin ja kantakaa vastuunne niinkuin miehen kuuluu. Ja muistakaa, että minä en nyt todellakaan puhu sitten näistä tapauksista, kun ehkäisy pettää, koska silloin se on yllätys ja hankala tilanne itse kullekkin ja vaihtoehdot punnittava huolella. Toivoisin vain, että jokainen ajattelisi omaa napaa pidemmälle tässä ja muistaisi, että seksi on kahden (tai joskus useammankin) ihmisen välinen kauppa ja vaikkakin kovin nautinnollista, niin se välineistö on luotu lisääntymistä varten ja vastuu on molemmilla osapuolilla. Nostan hattua jokaiselle äiti-ihmiselle, joka on kroppansa likoon laittanut ja varsinkin teille, jotka olette yksin ottaneet vastuun kannettavaksi. Ja miehet, ilman teitä, me emme olisi näitä vahvoja naisia ja äitejä, siksi te olette niin ärsyttävän rakkaita ja vihastuttavan ihania. Ihmisiä tekin, ja harvoissa tapauksissa täysiä mulkkuja.

Pillittävä mutsi.

Miehän en sinänsä halunnut aloittaa mitään mammablogin kirjoittamista, mutta hyväksyttävä kai se on, että blogi, joka käsittelee elämääni, käsittelee tällä hetkellä suuresti äitiyttä. Minun mammailu vaan saattaa olla aika värikästä, totuudenmukaista ja roisiakin jollain mittapuilla, kun blogikuvat ja instagram-fiidi ei täyty vaaleansävyisistä lastenhuoneen sisustusvinkeistä, kauniista äitiys/imetysvaatteista, mammajoogasta tai kauniista ajatuksista kuinka äitiys on parasta elämässä. Enkä mie väitä, että kaikki mammablogit sellaisia olisivatkaan, jokainen on kirjoittajansa näköinen. Meän perhe ja mie vain ollaan tällaisia, vähän sinnepäin ja ei se ole ihan niin justiinsa vaikka mie olenkin melkoinen suorittaja, ja tunteet, ne jos mitkä kuuluvat ja näkyvät meillä.

Viime yönä taas valvottiin. Ainut paikka, johon poika nukahti ilman levotonta ähinää, puhinaa, kääntyilyä ja vääntyilyä ja varsinkin ilman yhtäkkistä heräämistä kovaan kipuitkuun, oli minun syli. Siinä mie sitten olin, pojan päätä hellästi silitellen,monta tuntia, enkä mie saanut siinä nukuttua, vaikka väsytti, ja minuakin itketti.

Viime aikoina on muutenkin syystä jos toisesta tai ilman syytäkin tullut pillitettyä aivan hulluna. Imetyshormonit on minun mielelle aivan yhtä helvettiä, kun viidessä sekunnissa kerkiää käymään läpi koko tunnekirjon ja vielä vähän lisääkin. Vähän väliä kiukuttaa kaikki, sitten masentaa ja seuraavaksi ilo on ylimmillään. Onneksi sitä iloa on, silloin muistaa, että tämähän se olikin minun normaalitila, tästä mie tykkään. Sitten taas pillahdat itkuun ja maailma saisi vaikka loppua siihen paikkaan. Hatunnosto vain tuolle miehelle, että jaksaa tsempata ja kuunnella tätä pillittävää mutsia.

Meillä on valloittavan hyväntuulinen poika, joka on myös pieniä, välillä, niinkuin viimeyönä, vähän isompiakin refluksioireita lukuunottamatta todella terve ja kehittyy loistavasti. Ei siis olisi valittamista. Yöt menee yleisesti ottaen ihan kivasti, joskus valvotaan koko yö ja syömään poika herää kolmesta viiteen kertaan yössä. Koska poika nukahtaa helpommin tissi suussa, kuin pullon kanssa, on yösyötöt suurimmaksi osaksi minun vastuulla. Kohta 3,5kk on kulunut ja pisin yhtäjaksoinen unipätkä on alle viisi tuntia ja mustat renkaat silmien ympärillä vain kasvaa, ja voisin sanoa, että väsyttää. Onkin aivan kamalaa, että tämä näinkin helppo vauva ja vauva-arki suttaantuu yhdeksi harmaan ja mustan sekasotkuksi järjettömän väsymystilan takia, vaikka tästä haluaisi (ja kuuluisi) vain nauttia. Toki paljon tästä liittyy siihen, että ollaan paljon kolmistaan, meidän tukiverkosto on hiukan kaukana ja täällä verrattain pieni, mutta sitäkin arvokkaampi!

Törmäsin päivänä eräänä onneksi tähän tekstiin ja siitä onkin ollut suuri apu. On totta, että siinä hetkessä se ylitsepääsemättömän avuton, "en jaksa enää yhtään tätä, kaikki on paskaa"-tunne on todella toden tuntuinen ja on vaikea vakuuttaa itselleen, että sinä et oikeasti tunne näin, mutta sitten kun sen saa runnottua sen synkkyyden läpi, se helpottaa. Välillä siihen tarvii hiukan Juuson tai jonkun muun apua. On aivan todella vaikea olla armollinen itselleen, kun syyllisyys meinaa painaa päälle. Välillä siitä, että olen huono vaimo, välillä huono äiti, ei saisi valittaa kun kaikki on hyvin, noh, milloin mistäkin. Mutta niin, oikeasti mie olen aivan hyvä. Hyvinä päivinä ihan loistava. Me kaikki olemme. On vain vakuuteltava sille pillittävälle pikkulapselle, enkä nyt tarkoita poikaamme, että väsymys se vain, kohta helpottaa, kun lepäät hieman. Välillä tuntuu, että tuo pikkujäbä on enemmän tsemppi entä itse, hymyilee pahimmankin kipuitkupuuskan jälkeen, kuin mitään olisi koskaan ollutkaan. Ja siitä mie haluan ottaa mallia.

Phiis änd luv, ja kauniita unia, muistakaa levätä,

Äitipeikko

Nuoruusvuosien maisemissa.

- He istuivat siinä, missä minäkin ennen

Nuorina, kiirettöminä, kahden vain

Minä katsoin heitä vain ohi mennen

Olivat hetkessä, ei huolia lain

Oli ilmassa syksy ja orastava rakkaus

Minä lastani hyssyttelin vaunuissa

Oli siinä mennyt ja tuleva, koko pakkaus

Toivoin, saisi poika tytön, kuin lauluissa -

Täällä taas, äidin helmoissa, eli nykyisin mummulassa, minun nuoruuden kodissa, kotikodissa. Juhlittiin eilen äitin ja isäpuoleni järjestämää Pitämättömien juhlien Oktoberfestiä, eli kaikkia niitä pitämättömiä juhlia, joita juhlia halusi. Ja ehkä vähän niitten häitä, nuoripari lupautui toisilleen kesällä salaa, 17 vuoden yhdessäolon jälkeen. Että ihan kulkee suvussa tämä naima-asioiden salailu!

Jokatapauksessa, tänään juhlapaikalta poistuessa kävelin Siuron Knuutilasta äidille poika vaunuissa, nauttien kauniista syyspäivästä. Elin siinä hetkessä, mutta myös tulevassa ja menneessä, niissä muistoissa mitä matkan varrella tarttui Siurosta, niistä hetkistä haaveillen, joita lapsen kanssa täällä koetaan ja vain siinä, lämpimässä lokakuun ensimmäisen päivän auringossa. Mie muistan mistä aikanaan haaveilin ja vaikka mutkat matkassa muutti suuntaa, jotain on jäänyt kyydistä ja uutta otettu mukaan, on reitillä samoja etappeja, mitä silloinkin kartalle merkkasin. Perillekkään ei ole kiire.

 Näin ihastuttavan kömpelön näköisen nuoriparin ja tiesin olleeni joskus se tyttö. Mut valtasi suuri nostalgia, täällä on ensirakkauden muistoja. Ja kaipaus, ei menneeseen, mutta nykyisen hellun luo. Jotain tässä viikonlopussa oli sellaista, minkä olisin halunnut jakaa Juuson kanssa. Hyvä näinkin, siinä kaipauksessa oli myös onnea. 

Saanen esittäytyä.

Äiti ja vaimo.

Kaksi asiaa, jotka koen kovin omiksi, 

kävi pienen Miljan haaveet tosiksi.

Joskus lukitsin ne haaveet parempaa aikaa odottamaan. 

Nyt sitä nipistää itseään, että näinkö tämä on tottakaan.

Käveli elämääni hippi, ja nyt on se lapseni isä ja minun mies,

Voisin sanoa, mulla on onni, kenties.

Oikeastihan mie olen ollut kohta vaimo jo puolisen vuotta, mutta julkistettiin tämä tieto vasta viikko sitten lapsemme nimijuhlassa, perheiden ja ystävien läsnäollessa. Muutama asiasta jo tiesikin, mutta nyt se on kaikkien mittapuiden mukaan myös (some)julkista. Hah. Asiaan ja uuteen nimeen olen silti kerinnyt jo tottumaan, eikä ajatus niinkin vahvasta sitoutumisesta tuohon kanssaeläjään ole enää yhtään niin pelottava, kun muutamat päivät tahtomisen jälkeen. Nyt se on ihana osa arkea. Se antaa voimaa niinä hetkinä, kun tuntuu seinien kaatuvan päälle ja saa suhteuttamaan välillä niin valtavilta tuntuvat ärsytyksen aiheet lopulta ajatuksella "merkitseekö tämä meidän elämässä viiden vuoden päästä". Ja monikaan asia ei merkitse, ei ainakaan niin paljon kuin se, että rinnalla on paras ystävä.

Ja sitten se äitiys. Jos sukunimen muutos ja rouvan titteli ei ole muokannut identiteettiäni tarpeeksi, niin äitinä olo on varmistanut sen, että välillä olen totaalisen varma siitä, ettei sitä Suorannan Miljaa koskaan ollutkaan. Jotenkin siitä ihmisestä on niin hämärä muistikuva, kuin se olisi ollut toinen elämä. Niin kai se toisaalta olikin. Ja uuden opettelussa on mennyt aikansa, niin paljon, ettei edes kerkiä peiliin vilkaista, että miltä sitä näyttikään. Olen taistellut pään sisällä siitä, kuinka nyt olenkin "vain äiti" ja joudun luopumaan monista asioista. Vaikka äitiys antaakin paljon, se myös ottaa, se on asia, jota ei käy kiistäminen. Olenkin siis joutunut opettelemaan aivan täysin uutta roolia, jossa pikkumiehen tarpeet menee omien edelle ja jättämään taakse tai tauolle paljon siitä mitä olin. Luopumisen tuskaa ja uusia epämukavuusalueita. Vaatii hulluna voimia käydä perinpohjaisesti läpi mitä tuntee ja hyväksyä kaikki tuntemukset, myös negatiiviset, osaksi tätä. Vain hyväksymällä ne niiden negatiivisuudesta pääsee eroon ja prosessoimalla ymmärtää kaiken paremmin. Mutta niin minä toimin.
Joku voi väittää ettei äitinä olon tarvitse muuttaa sun elämää, mutta uskokaa pois, tietynlaista elämää se muuttaa. Valinta on kuitenkin ollut ihan oma, eikä minua kaduta, vaikka rivien välistä saattaakin niin väärin ymmärtää. Päinvastoin. Onnettomina, yliväsyneinäkin hetkinä tuon pienen olennon suuren suuri valloittava hymy paikkaa paljon. Se ei poista mitään, mutta saa tajuamaan päivä päivältä paremmin minun roolia. Ihmislapsi kun on luotu riippuvaiseksi äidistään ensimmäisiksi elinkuukausiksi. En toki väitä, että nykypäivän hyvinvointivaltiossa lapsi ei selviytyisi, jos äidille jotain käy tai ylipäätään äiti ei jostain syystä kuvioissa, mutta tarkoitankin sitä alkukantaista luonnonjärjestystä, josta olemme kaikinpuolin vieraantuneet. Silloin lapsi oli täysin riippuvainen äidistään. Niin iankaiken vaikuttaneet luonnonlait sanelevat elämäämme nykyisinkin ja on etuoikeus olla tuon pikkujäbän suurin tuki ja turva. Kaverihan luulee vielä, että me ollaan yks ja sama olento!

Kun elämämme pikkuhiljaa kietoutuvat toisiinsa ja päivämme alkavat rutinoitua, löydän joka päivä uusia hetkiä omille jutuilleni ja yhteisiä hetkiä, jolloin opin uutta tuolta pikkuolennolta. Tasapaino alkaa löytymään. En toki voi ihan ekstempore kadota omille reissuilleni vielä moneen vuoteen, mutta voinkin lähteä ja ottaa pojan mukaan ja nähdä asiat eri tavoin. Odotan aikaa, jolloin vuorovaikutus pojan kanssa on jo suurempaa ja oikeasti ymmärrän, miten poika ympäröivää maailmaa katselee, nyt kun voin vain arvailla. Että sitä minä vain, että alan kai pikkuhiljaa päästä jyvälle äitiyden saloista. Tai ainakin oman äitiyteni. Sen kun hoksasin jo aikaa sitten, on tämä matka ihan jokaisen kuljettava niin omia polkujaan kuin hyvältä tuntuu.

Mutta tässä identiteettikriiseillessäni olen myös löytänyt jotain uutta, mutta samalla niin vanhaa minulle itselleni. Suunnan, mihin elämässä pyrkiä, projekti, johon olen motivoitunut. Se ei ole työ, se ei ole harrastus, se on intohimo. Se yhdistää halun auttaa ja antaa, halun ja jonkinasteisen taidon kirjoittaa, omat kokemukset ja tiedonjanon. Se saattaa olla koko elämän mittainen matka ja jäädä jopa julkaisematta. Se saattaa olla blogi, se saattaa olla kirja, työpaja, hoitomuoto, tai kaikkia näitä. Aika näyttää, enempää en uskalla itsellekkään luvata. Mutta ompahan ainakin tekemistä näinä hiljaisina päiväunitunteina, kun tekeminen rajoittuu kuitenkin kodin sisäpuolelle, ja let's face it, kuka sitä nyt aina haluaa pyykätä, kokata tai siivota.

Niin ja vaikkei se aina helppoa ja ole ja välillä ihan tosissaan ahdistaa, niin tämän kaiken kun yhdistää, alkaa peilistä näkymään jotain mistä tykkään, joten saanen esittäytyä, Milja Juntunen hyvää päivää. Ahto-pojan äiti, Juuson vaimo ja omana itsenään neitopeikko, lapsen kengissä tällä matkalla, mutta innoissaan, odottavin mielin ja aivan tyytyväinen myös tässä hetkessä.

Piis änd LUV.

Uusi elämä.

Kolme viikkoa sitten lauantai-sunnuntai välisen yön mie makasin sairaalan sängyssä, tuijottelin sitä pientä tuhisevaa ihmettä, ensin ihokontaktissa rinnallani ja sitten vielä sitä nyyttiä, jonka hoitaja oli juuri paketoinut omaan sänkyynsä. Tyyppi aloitti suuren seikkailunsa tässä maailmassa täsmälleen laskettuna päivänä, klo 20.54 15 tunnin synnytysoperaation jälkeen. Pikku jäbä, 52cm ja 3820g puhdasta sydämensulattajaa. Toisessa sängyssä kuorsas Juuso. Miekin yritin nukkua. Olin lopen uupunut, kun oltiin torstaista asti odoteltu niin synnytysvastaanotolla, osastolla kuin salissakin ja vihdoin oli tilaisuus nukkua. Ylikierroksilla hyrräsi keho ja mieli eikä nukkumisesta tullut mitään. Olo oli epätodellinen. Onnellinen. Tyhjä. Jännittynyt. Pelokas. Kaikkea maan ja taivaan väliltä. Päässä pyöri vain, että mitä juuri tapahtui ja että nyt se vastuu tuosta pikkuihmisestä todenteolla alkaa, olenko mie ja ollaanko me valmiita.

Sairaalassa ahdisti. Olin surullinen niin hormoonien kuin "sairaalapelkoni" takia, eikä saanut lepoa, kun aina joku tuli ruokkimaan, siivoamaan, tutkimaan ja testaamaan. Ja kun kuitenkaan epäilystä pienen kanssa pärjäämisestä ei ollut, ja olin aivan valmis poistumaan heti luvan saatua, oli vuorokauden pakollinen tarkkailuaika sekä minun että vauvan infektioriskin takia minulle hieman tuskaa. Ihana hoitohenkilökunta ja yllärit keittiöltä (kiitos Aino❤) kuitenkin pelasti paljon ja maanantaina pakattiin kamat ihan hyvällä fiiliksellä. Automatkalla kotiin kyynelehdin hormoonien takia koko sen vastuun painosta, joka meidän mukana sairaalasta lähti. Ja silti, olin onnellisempi, entä koskaan. Rinnalla mitä ihanin mies ja sylissä mitä täydellisin valkohapsinen poikalapsi. Mulla oli kaikki hyvin.
Mummulaan päästyämme söin jäätävällä ruokahalulla mitä eteen annettiin, imetin vauvan ja kaappasin kainaloon ja nukahdin sikeästi ensi kertaa moneen päivään. Ensimmäinen yö meni hyvin, vauva heräili sen mitä heräili ja vaippaa vaihdettiin ja syötettiin. Minä tosin nukuin ensimmäisen heräämisen jälkeen vain pinnallista unta, kun alitajunta tiedosti vauvan pienimmätkin inahdukset.

Mutta unettomasta yöstä ja kaikista kivuista huolimatta, ensimmäisenä aamuna kotona meikä paineli kevyelle kävelylenkille prosessoimaan mennyttä ja tulevaa. Vihdoin minun ikävä raskausaika oli ohi ja kaikelle uudelle ja jännittävälle oli avattu ovi. En voinut kuin miettiä oliko pahin jo tosiaan ohi ja oltiinko me saatu niin leppoisa vauva, miltä edeltävät päivät olivat antaneet ymmärtää. Oli ihanaa olla hetki yksin ilman Juusoa, ilman mahaa ja vielä ilman vauvaa. Mun ei vielä hetken vertaa ole tässä viikkojen aikana tullut ikävä masua, vaikkakin se oli kaunis. Ehkä se johtuu siitä, kuinka helpolla selvisin. Vatsa kiloineen jäi synnärille, arpia ei ole nimeksikään ja palautuminenkin on hyvässä vauhdissa. Voin istua, ruoka maistuu ja vanhat vaatteet on isoja. Poden jopa huonoa omaatuntoa, kun kuullut ja nähnyt erilaisia kauhutarinoita ja nyt mulla onkin kaikki näin hyvin. Edelleen isoin hatunnosto kaikille äidille, niin yksilöllistä kuin tää onkin, ollaan kaikki melkoisia selviytyjiä.

Kotona on oltu nyt viikko. Vaikka tuntuisi jo pidemmältä. Toisaalta päivät on ohi hujauksessa. Sitä tää pätkittäisuni teettää. Ja kaikki niin tarpeellinen ja tarpeeton tehtävä. Viime viikonloppu matkattiin kohti rakasta hippimökkiä parin pysähdyksen taktiikalla, Kokkolassa hotelliyö ja Oulussa sukulointia. Vauva on ihan reissuäijä, matka sujui sen puolesta aivan loistavasti. Kun kotipihaan sunnuntaina päästiin, auto ääriä myöten piukassa tavaraa ja perse hellänä autossa istutuista kilometreistä, oli tunnelataus melkoinen. Ja sen purkautuminen melkoinen koettelemus. Tyyppi ei halunnut nukahtaa uudessa paikassa, tavarat oli siellä sun täällä, kissat piti halailla ja ruokkia, piti pedata sänkyä, siivota ja laittaa ruokaa. Kaiken uuden ja vanhan kohdatessa mie ahdistuin. Kaikki vitutti. Väsymys ja kaikki mahdolliset tunteet ryöppysi niskaan. Vauvaakin tuntui ahdistavan. Eikä Juusokaan varmaan niltä tunteilta säästynyt.

Pari päivää meni purkaessa tavaroita. Jaksaminen oli kortilla. Vauva itki lähes koko ajan, ja mie pohdin päätä puhki, mikä vaivaa. Lopulta todettiin d-vitamiinitippojen aiheuttavan niin kovia vatsanväänteitä pikkumiehelle, että jätettiin ne hetkeksi pois. Haettiin myös apteekista kaikki mahdolliset avut ja nyt on alkanut helpottaa. Mutta rehellisesti, väsyttää. Hormoonit lykkää mitä synkimpiä ajatuksia pääkoppaan ja pinna on ollut kireällä lähes koko ajan. Mutta koko ajan helpottaa. Meidän tyyppi on vain kovin valvovaista sorttia päiväsaikaan ja kun sen tarpeet nyt menee kaiken edelle, on tähän kaikkeen uuteen ollut melko totuttelu ja siinä sivussa on tullut tiuskittua ja äyskittyä ihan turhasta. Onneksi tuo mies jaksaa, tai ainakin yrittää jaksaa, ymmärtää mua, omien tuntemuksiensa ja touhujensa keskellä. On todettava, että helpompikin vauva-arki on haastavaa näin alkuun. Periaatteessa ollaan tehty tähän väliin muutto etelästä pohjoiseen ja opeteltu elämään uuden ihmisen alun kanssa täysin erilaista päivärytmiä, kuin mihin kumpikaan on tottunut.

Ja mie myönnän, että apu ei olisi pahitteeksi. Etelään jäänyt tukijoukko mummuine ja vaareineen, lukuisine tätine ja setineen on iso menetys meidän koplalle, vaikka onhan meillä täälläkin omat ihmisemme. Kiitollisena muistelen kesää Siurossa, kaikki mitä tuli koettua oli kaiken sen koti-ikävän arvoista. Ikävä rakkaita kohtaan taas, on aivan valtava, mutta koti on koti. En vieläkään, näiden neljän Lapissa vietetyn vuoden jälkeen ymmärrä, miksi en pysty yhdistämään tätä kaikkea. Onneksi nyt mulla on ihana koti ja oma rakkain perhe samassa paikassa, melkoinen lottovoitto sekin. Uskon silti, että rakkaat etelässä antaa mulle tänne asti voimaa jaksaa vaikka olis vähän hankalampaakin. Ootte mielessä, päivittäin.

Ja voiko tämä nyt niin hankalaa olla. Hetkittäin olen masentunut ja kaikki tuntuu toivottomalta. Mutta sen ääneen myöntäminenkin taitaa auttaa. Kun uskaltaa myöntää, että asia nyt on niin, en mahda hormooneille juuri mitään ja apu, se jos joku, missä muodossa tahansa, on tervetullutta. Kun nyt kuuntelen tuota pientä tuhisijaa tuossa vierellä, en voi valittaa. Vauva on suhteellisen helppo. Ihana. Kaunis. Sosiaalinen, syö ja yleensä nukkuu hyvin. Minä taas ylikierroksilla ja en tee niin. En osaa ottaa kunnolla omaa aikaa rentoutuen, vaan touhuan kotitöitä, nälkä on imetyksen takia pohjaton ja koko aikainen, yöt menee imetysten välit valvoen, uni ei vain tule, hormoonien takia itku herkillä ja sitä ehkä yliarvioi oman kuntonsa, mutta silti maailmassa on kaikki hyvin, kun tuo vähän tuhahtaa söpösti ja nostaa pientä hymyä huulilleen unissaan. Eilen käytiin naapurissa syömässä koko perheen voimin ja tänään pääsin takapihalle sieniä ja marjoja poimimaan ystävän seurassa, Juuson ollessa vauvan kanssa. Jostain pystyi päästämään irti tuossa sateen raikastamassa metsässä ja tajusi noiden pienien hetkien merkityksen. Vauva nauttii paljon enemmän ei-niin-kireän äidin seurasta kuin sen, jolla kiristää päätä migreenin ja väsymyksen takia ja joka tuskastuu niin vauvaan kuin mieheensä, kun ei osaa vastata heti lapsensa hätään. Mun pitää muistaa oma ja myös Juuson hyvinvointi ja oma aika, sekä yhteiset hetket, että meidän vauva-arki tuntuu helpommalta. Häntäluuta ehkä särkee, selkä vähän kramppaa, migreeni on jokapäiväinen, silmäpussit vähän tummuu päivä päivältä ja tissit vuotaa maitoa muidenkin lasten tarpeisiin. Mutta maailmani on muuttunut. Hyvin paljon ulkoisesti entisellään, mutta yhden pienen aarteen takia sisällöltään niin erilainen, että sen pikkuhiljaa sisäistäminen on ehkä elinikäinen projekti. Eikä mua kaduta tippaakaan oikeasti, vaikka pahimmissa masennuspuuskissani mietinkin että pitikö sitä. Piti ja onneksi pitikin! Tuo ihana vaaleatukkainen hurmuri piristää kyllä päivää aika kummasti, kun siihen vain muistaa keskittyä. Tiskit voi odottaa. Koti saa näyttää siltä, että täällä asuu perhe. Näistä hetkistä pitää osata nauttia. Tuo jäpikkä on jo kohta kuukauden ikäinen!  Ja kasvanut jo hurjia määriä. Joka päivä se oppii uutta. Joka päivä minä ja me opitaan uutta. Huh. Pittää ehkä kiinnittää turvavyö, koska tuntuu, että tästä tulee melkoinen matka.

Piis änd LUV ❤, 

Mama-peikko

Odotetuimmat asiat odotuksen jälkeen TOP 10.

En väitä yhtään, ettenkö olis jo korviani myöten valmis luopuun tästä eturepusta. Aivan varmasti tulee hetkiä, jolloin tätä tulee ikävä ja aivan varmasti tuntuu oudolta, kun en ole 24/7 tietoinen jonkun muun liikehdinnästä sisälläni. Odottavan aika vaan on aivan pirun pitkä, ja viime päivät tuskaisen PIIIIITKIÄ. Ja joka kerta jonkun kommentoidessa, että eihän se ole vielä edes laskeutunut, masennun aina hetken verran, ettei se tule vielä pariin viikkoon, niin voin sanoa, että tuskastuttaa!!

Olen päässyt vähällä kilojen, turvotusten, raskausarpien ja hellepäivien kanssa, eikä vatsakaan ole valtava, mutta huomaan päivittäin kaipaavani näitä hieman pinnallisiakin asioita. Olen myös vallan tietoinen, että nämä eivät toteudu ihan heti sairaalaasta kotiuduttua, mutta mitä nopeammin tulee vauva, sitä lähempänä nämä kymmenen päivittäin päässäni pyörivää asiaa ovat.

1. Lenkki, uinti tai salireeni. Voi terve mitä mie antaisinkaan nyt kivuttomasti hölkätyistä parista kilometristä! Tai uimisesta, ilman, että tunnen keskivartalon upottavan vaikutuksen. 

2. Omat vaatteet. En ole mikään laittautuja, mutta oma tyyli on oma tyyli. Kaipaan tyköistuvia farkkuja, flanuja, joilla en vain yritä verhota vatsaa, neuleita, hippihuppareita ja mitä lie, ilman tätä pömppöä! 

3. Shoppailu. En kovin suurissa määrin, mutta haluaisin hankkia nimijuhlaan mekon ja ehkä syksyn piristykseksi jotain uutta kivaa. Mutta hankala ostaa etukäteen, kun ei tiedä, minkä kokoiseksi tästä jää.

4.!!!!!Vatsallaan nukkuminen!!!!!!! Ei lisättävää.

5. Levollinen uni. Ja tähän kun yksikin mamma tulee kertomaan, että sittenhän niitä öitä vasta valvotaan, niin kyllä, olen hyvin tietoinen tästä. Minulle riittääkin aivan hyvin levollinen uni, niin kauan kuin vauva kerrallaan sen suo, tunti tai enemmän, kun nyt tuntuu, että jatkuvasti yöuni on pinnallista, tuskaista ja jatkuvaa pissahätää. Ja sitten ollaan väsyneitä päivät.

6. Sangriakannu muutaman ystävän kanssa jaettuna. Vielä on kesää jäljellä.

7. Nauhalliset kengät. Kesäksi pakkasin mukaan vain ne, joihin jalka sujahtaa tai ainakin melkein sujahtaa. Taputan itseäni selkään, en olis tehnyt yhtään mitään Converseilla tai muilla nauhallisilla töppösilläni.

8. Vaikka tämä ei olekaan ollut ihan mahdoton työ ja tuska, niin säärikarvojen vaivaton ajelu. #firstworldsproblems

9. Meän koti. Niin kiitollinen, kun mie olenkin kesäkodista äidin helmoissa, ystävien läheisyydestä ja kaikesta, mitä etelän kesä on mulle tarjonnut, niin mitä lähempänä kotiinpaluu on, sitä malttamattomammaksi minä tulen. Oma sänky, meijän kisut, pesänrakennus, luonto, tunturit, RUSKA, koti ❤

10. Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä, SEKSI. Kyllä, tässä vaiheessa, kun todistetusti sitä on tullut harrastettua, eikä kukaan perheestä tai sukulaisista voi enää järkyttyä, kun pikku-Milja sanookin jotain tällaista ääneen, niin en malta odottaa, että masu ei ole enää tiellä, tai ylipäänsä, että tekee mieli. Pää kyllä huutelee ajatuksia, mutta into lopahtaa samantien, kun tajuaa, etten yksinkertaisesti vaan jaksa. Ukossa ei kyllä olis mitään vikaa. ;)

Veikkaan listanneeni monen muunkin äidin melko perustoiveet ja tiedän, että moni kaipaa monia ylläolevista asioista vielä kovemmin tai jotain ihan muuta. Mulle raskauden hankalin osuus on ollut oman kropan hallinta, eikä sen faktan hyväksyminen, ettei tämä ole minun hallittavissa, ole viime metreilläkään onnistunut. Kaipuu ajatukset tyhjentävään hikilenkkiin on suurempi kuin olisin koskaan kuvitellut. Olen myös lukenut niin paljon siitä, että äidit unohtavat pitää itsestään huolta, etten minä halua unohtaa. Lapselleni paras äiti on onnellinen äiti, ja Juusolle paras kumppani on onnellinen minä ja siihen nämä pienet asiat, pienet omat hetket, hetkittäinen vapaus, auttavat suunnattoman paljon. 

Mutta kaikkein eniten, minä odotan sinua, ja aikaa kanssasi, tyyppi.❤

Yli-ihmisistä ja menneisyyden demoneista.

Törmään vähän väliä tähän termiin hermoromahdus, loppuunpalaminen, burn out, ja tuntuu, että vähintään puolet lähipiiristäkin tietää, mikä tämä kamala asia on. Viimeisimpänä olen sitä katsellut niinkin läheltä, kuin omalla rakkaalla puoliskollani. Mie muistan myös omani viime vuoden loppukesältä erittäin selkeästi ja nyt tiedostan, että ovella koputtelee aina välillä se sama luhistumisen demoni, joka kuiskailee, että mie en jaksa. Lähipiiristä moni on henkkoht kokenut sen tai ainakin seurannut sivusta kovinkin läheltä jotain, joka on. Myös julkiset henkilöt tuntuvat romahtelevan siellä sun täällä. Kaikkia yhdistää yksi asia, halu pärjätä yksin. Olla yli-ihminen, suorittaa, pärjätä, jaksaa. Niinkuin miekin nyt.

Täytyy sanoa, että onneksi romahdin viime syksynä ensimmäisen kerran koskaan. Jos olisin pitänyt sisälläni asioita yhtään pidempään, en olisi tässä. Ja tällä tarkoitan elämäntilannettani, jossa minulla on lapsi tulossa, upea mies rinnalla ja muutenkin perusasiat kunnossa. Jos olisin pitänyt asiat sisälläni, olisi musta tullut katkera ja sulkeutunut, tunnevammainen ääliö, joka olisi kostanut sen, miten minua kohdeltiin, kaikille vastaantuleville. Vaikkakin oma romahdukseni oli monien asioiden summa, en kiellä, etteikö yhden ihmisen tekemiset, epärehellisyys ja välinpitämättömyys tietyissä asioissa olisi ollut suurin syy, miksi mie flippasin. Mutta ihmiset muuttuvat, eikä saa jäädä miettimään sitä, kuka sut rikkoi tai veti maton jalkojen alta, vaan sillä on väliä, joka jäi, vaikka olisi voinut lähteä, ja auttoi sut ylös, korjaten samalla omia virheitään. Vuodessa voi tapahtua paljon, enkä ole koskaan määrittänyt elämääni ajan perusteella, vaan rytmin, jossa asiat tapahtuu. Niin vain tässä ollaan, täysin eri tilanteessa, kuin vuosi sitten, silti, saman ihmisen kanssa.

Miksi silti mieleni tuo esille näitä epäkohtia, jotka luulin jo käsittelleeni. Ihme epäilyksiä, henkistä väsymystä, yksinäisyyden ja syyllisyyden tunteita ja vaikka ja mitä. Turhaa katkeruutta ja pettymystä menneestä. Ja taas mie yritän tunkea niitä sisälleni hiljaa ja jaksaa. En pyydä apua tai vastaa rehellisesti, jos minulta kysytään, miten menee. Mielessäni pyörii, että eihän sulla ole mitään valitettavaa, joten vastaa, että hyvin menee. Mutta meneekö, jos vähän väliä purskahtelen itkuun ja tuntuu, että kauneimpinakin aurinkoisina kevätpäivinä mua seuraa semmoinen oma henkkoht harmaa pilvi pään päällä ja ilon tunteita on todella vaikea löytää, uskokaa pois, olen yrittänyt.
Että tuota, raskaus on naisen parasta aikaa? Voisin väittää omalla kohdallani, että ei. Vaikkakin olen säästynyt pahimmilta, lapsi on tiettävästi voinut koko ajan hyvin, tosin siitä syystä minä en niinkään, on tämä kaiken, menneen, nykyisen ja tulevan kokoaikainen prosessoiminen ja läpikäyminen erityisherkän mielelle jotain aivan kamalaa. Ja varsinkin kaikesta irtipäästäminen, kun ne asiat tarrautuu pienillä terävillä kynsillään suhun. Siihen kylkeen kun keväällä lyötiin Juuson burn out, loppuunpalaminen, työuupumus, hermoromahdus, you name it ja sen pikkuhiljaa alkanut, nyt jo ihan hyvällä mallilla oleva paranemisprosessi, on tässä ollut käsiteltävää yhdelle sun toiselle.

Nyt puolestani mie olen ollut toiselle se tuki ja turva. Samalla palaten käsittelemään asioita, jotka mie olen kokenut niin erilaisin silmin, jotka käsittelin yksinäni läpi ja joista  yhdessä jatkettiin eteenpäin. Ollaan käsitelty yhdessä ja erikseen elämän tarkoitusta, isyyttä, äitiyttä, vanhemmuutta, omaa lapsuutta, parisuhdetta, työtä, musiikkia, mennyttä, tulevaa, nyt olevaa, iloa ja surua ja koko tunneskaala, pariinkin kertaan. On itketty ja naurettu, huudettu ja tapeltu, halattu, suudeltu ja rakastettu. En tajunnut koskaan ennen, että tätä se rakkaus on. Tai tajusin, mutta en ole sitä omalla kohdalla kokenut aiemmin näin vahvana. Alan ymmärtää, miksi monet eroavat. Sitä yrittää pärjätä yksin, vaikka tarkoitus olis pärjätä yhdessä, auttaa toista silloin, kun se on heikompi, katsoa oman jaksamisen ulkopuolelle ja myöntää toiselle ihmiselle, että minusta ei juuri nyt ole tähän kaikkeen. Olla itselle armollinen ja hyväksyä, että nyt mennään niillä mitä on.  Monet ihmiset kääntävät selkänsä lopullisesti, vaikka oikeasti pitäisi kohdata toinen kaikessa siinä heikkoudessa, jota olemme, ihmisinä. Vaikkakin se on juuri nyt tarkoittanut mulle sitä, että minä hoidan juoksevat asiat, materialistisen valmistautumisen vauvan tuloon ja monia monia yksinäisyyden hetkiä, en voi vaatia itseltäni enkä Juusolta enempää. On paljon tärkeämpää, että Juuso tulee kuntoon nyt, kuin pitkittää oireilua ja prosessia pitkälle vauvan syntymän jälkeen, koska me molemmat tiedetään, kuinka paljon me sitten toisiamme tarvitaan.

Siksi mun pitää muistaa myös oma jaksaminen, ja kun vihdoin sain tuossa taannoin avattua sanaisen arkkuni ja pyydettyä joltain apua, oikeasti, helpotti hiukan. En voi kaataa omaa kuormaani Juuson harteille juuri nyt, koska fakta on, etten saa sieltä apua, jota nyt kaipaisin. Tarvitsen lohduttavia sanoja jo olevilta äiti-ihmisiltä, samanhenkisiltä kuin mie, jolle henkinen puoli ja kaikenlainen "hippimäinen hengellisyys" on myös tärkeää. On ihana kuulla, että kaikki, mitä käyn läpi, on normaalia ja että, ei, minun ei tarvitse meditoida, jos en siihen tilaan pääse. Joten ystävät rakkaat, jotka tätä luette, olette mulle maailman tärkeimpiä, mutta mun on vaikea pyytää apua teiltä, jotka ette ole jo äitejä tai teiltä äideiltä, jotka ette usko samanlaisiin asioihin kuin minä. Äitiys, äidiksi tuleminen, raskaus, on niin yksilöllistä, että tapauksia on niin paljon, kuin tähän maailman ikään mennessä on ollut raskaana olleita naisia. En halua turhaan ressiä, jos meidän turvakaukaloon ei ehkä kuulukkaan telakkaa tai meillä ole jotain turhantärkeää tavaraa vielä tai tule koskaan olemaankaan. Lapsia on pukattu maailmaan niin ammoisista ajoista lähtien, että mie en halua ressata näin turhista. Huomaan kuitenkin sellaisten asioiden kaatuvan päälle välillä ja tekee mieli vain kiljua koko kiukku pihalle. Onneks asutaan keskellä mettää, niin saan niin tehdäkin, eikä kukaan kuule.

Ja mitä siihen yksinäisyyteen tulee. Voi, se on niin monimuotoista. Olen aina nauttinut omasta ajasta ja siitä, että voin touhuilla yksin. Nyt kuitenkin, kun moni asia rajoittuu tämän fyysisen olomuodon takia, enkä edes parin kilometrin lenkkiä tee, koska vauva painaa jotain sisäelintä, aiheuttaen kovaa lihaspistosta alavatsaan ja erilaiset kyykistelyt ja kyyristelyt rajoittuvat vatsan ottaessa vastaan, joutuu tyytymään aika vähiin aktiviteetteihin. Suomeks sanottuna koen olevani kovin tylsää seuraa! Nyt vielä, kun sain itseni kipeäksi ja tässä vieläkin siitä parannellaan, en päässyt juuri nauttimaan kotimetsän hiljaisuudesta, kun hirveenä viitsi tukkoisena maastoon lähteä. Onneksi on ollut ihana road trip Juuson kanssa Lofooteille, grilli-iltaa ystävien kanssa, pientä palailua unisiepparien rakentelun pariin ja ihania kyläilijöitä Rovaniemeltä. Ja nyt lämpöä etelän kesässä, kun saavuin Nokialle viettämään kesää ja loppuodotusajan. Ei ainakaan heti pitäisi seura loppua.

Pitiköhän tän kaiken ajatusoksennuksen seasta löytyä joku punainen lankakin.. Ehkä. Ehkä piti muistuttaa vain itselle, että ei tarvitsekaan pärjätä yksin, että ei tarvitse aina jaksaa kaikkea, että onhan niitä kivojakin asioita ja mitä vielä. Käydä vain läpi näitä tunteita, mulla aina helpottaa, kun kirjoitan. Miksi julkisesti, noh, jos tästä joskus on jollekin iloa tai apua tai jonkun tiedonjano ja tirkistelynhalu muiden elämään tyydyttyy, niin mie sen mielellään tarjoan. En häpeä elämää, jossa kolhut on mukana, jossa jonain päivinä en haluais nousta sängystä ja kaikkina päivinä lapsen hankkiminen ei ole ollut paras idea kaikista. Oi kyllä, sanoin senkin ääneen. Mutta miksi valehdella. Tämänkin päivän oon kiukunnut mielessäni ja stressannut turhista, päättänyt etten halua kuulla Juusosta taas moneen päivään mitään (mieli muuttui jo hieman), huokaissut monta kertaa miettien mitä kesä tuo tullessaan, yrittänyt olla miettimättä menneitä ja keskittyä "tähän hetkeen", koska kuinka usein sen kuuleekaan, että se on niin tärkeää. Paskat. Tai on, mutta kun kiukuttaa, on tästä hetkestä vaikea saada kiinni, kun menneisyyden demonit hamuaa kiinni sun mieleen tai hoitamattomat asiat ressaa.

Mutta huomenna mie nään ihanaa ystävää ja minun rakasta haltijakummilasta, joka on kerenny jo unohtaa minut varmana, niin isoksi tytöksi se on jo kasvanu sitten viime näkemisen..! Suuntaan kaupunkiin, joka viime kesän takia tuo mieleeni ikäviä muistoja, mutta josta nyt aion pyyhkiä ne ja korvata uusilla, paremmilla. Ja sunnuntaina taas, minä pääsen oman Pää-äijäni kainaloon ja meillä on jotain, mitä olen vuoden odottanut, kesäpäiviä yhdessä. Aion nauttia siitä, ettei kaikkea tarvi suorittaa, päästää irti (ainakin hetkittäin) stressistä ja parantaa maailmaa ja jakaa taakkaa muiden kanssa, sekä omaani että muiden, koska ketään, ei niin ketään, kuulu jättää pärjäämään yksin, sillä meitä, laumaeläimiä, ei siihen ole luotu. Tuokoon tämä kesä meille kaikille jaksamista, asioista irtipäästämistä ja hyväksyntää sille, että me olemme vain ja ainostaan ihmisiä, jotka jaksavat vain ja ainoastaan rajallisen määrän, niin työtä kuin huviakin. Todennäköisesti taas viikon sisään kiukuttelen samoista syistä ja purskahdan itkuun ja tuijotan tyhjyyttä ikkunasta ja yritän syyttää hormooneja kaikesta, mutta ehkä sitten kirjoitan lisää tai palaan tähän.

Piis and luv,

Neitopeikko

Muutoksen energiat.

Moni teistä varmasti tietääkin mun olevan paljonkin perehtynyt ns. hengellisyyden ja henkimaailman asioihin, eli ihan perustallaajan mielestä melkoisiin höpöhommiin. On energiahoitoja, kiviä, meditaatiota, yrttejä, chakratietämystä, keijuja, peikkoja, shamanismia ja monenlaista muuta liirumlaarumia. Mutta mie en ole moksiskaan, ajattelitte musta sen takia mitä ajattelitte. Mulle ne asiat on tärkeitä ja haluaisin hetkeks palata niiden äärelle kaiken tän raskaushömpötyksen ja - ressin keskeltä. Palata olemaan mie. Tai siis olenhan mie kokoajan mie. Mutta muuttuvassa elämäntilanteessa ja monien vastoinkäymisten keskellä on vaikea saada yhteyttä sinne, mistä olen aiemmin hakenut mielenrauhani.

On levoton olla. Eikä vain mulla vaan monilla muillakin. Muutoksia on selvästi tulossa, maailmalla tapahtuu mielenkiintoisia käänteitä, joista meille ei kerrota kaikkea ja on itse päätettävä, kehen ja mihin luottaa. Epätietoisuutta ja ikäviä uutisia. Kumoavia teorioita ja tutkimuksia meille uskotellusta todellisuudesta. Politiikkaa, maailmantaloutta, sääntöjä, lakeja, uudistuksia, you name it. Kahtiajakoa ympäri maailman, rikkaisiin ja köyhiin, sotaan ja rauhaan, mustaan ja valkoiseen. Jotakin väreilee ilmassa koko ajan. Yhteys rinnakkaisiin todellisuuksiin, ympärillämme pyöriviin toisiin maailmoihin ja muihin ihmisiin on käsin kosketeltavissa, mutta kuitenkin, todella kaukana. Hetkessä hiljaisuutta kuulet mielessä paljon häiriöitä, joita et tiennyt olevan olemassa. Huolta ympärillä olevista asioista ja ihmisistä. Huolta tulevaisuudesta. Elokuutio naaman edessä hohkaamassa sinistä valoa, joka imee kasvosi harmaaksi. Todellisuus somessa ja todellisuus ympärilläsi. Tarve olla jotain ja kaikkien nähtävillä. Kuitenkin halua piiloutua tältä kaikelta.

Mie olen kyllästynyt. Moniin ihmisiin ja asioihin ympärilläni, älypuhelimiin, tv-sarjoihin, mediaan. Siihen, mihin tärkeysjärjestykseen ihmiset asioita laittavat. En halua nostaa itseäni jalustalle mitenkään, tässä sitä näpytellään ihan yhtälailla tabletilla ja tylsät hetket täytetään erilaisten uutisvirtojen selailulla. Mutta en usko, että kaipasin tätä kaikkea kovin, jos sen täysin heivaisin. Mutta olisin ulkopuolella, tai ainakin tietyn piirin tavoittamattomissa. Jaan omaakin elämää sosiaalisessa mediassa myöskin siksi, että kaverit ja sukulaiset muualla näkee, miten menee. Ja mie nään, miten muilla. Mutta todellisuus on yleensä niin jotain muuta, kuin julkisista pintaraapaisuista annamme ymmärtää, joten olen luopunut tästä pikkuhiljaa. Suuri syy tälle on myös miehen koko ajan piippava puhelin, häntä kun kaivataan joka puolelle ja joka puolelta. Olen oppinut laittamaan oman puhelimen äänettömälle kotona, vähentämään melua. Ttavoitat minut, jos haluan mun olevan tavoitettavissa ja se on karsinut jotain tyyppejä pois mun sosiaalisesta verkostosta. Ikävämpi homma, mutta näin se vain on. Ja jos mä kaipaan sua viestein tai puheluin tai vaivaudun kommentoimaan statustasi, kuvaasi tms, se oikeasti tarkoittaa, että olen halunnut ottaa tuon kammotuksen, jota puhelimeksikin kutsun, käteen ja näpytellä sulle jotain. Silloin mä todella olen kaivannut sua syystä. Ja silloin, kun kysyn nähdäänkö, mä todella haluan nähdä sua. Mä olen askel askeleelta vieraantumassa tästä nykyajan koko ajan saatavilla olosta, ja vaikka saan nauttia tarpeeksi yksinäisyydestä, on mulla on huutava kaipuu mielen hiljaisuuteen.

On siis kamalaa, kun kaikessa hälinässä mä en löydäkään tietäni sinne hiljaisuuden keskelle. Koko ajan mieleen nousee joku muu. Ehkä se on tämä toukka, jonka energiat sekoittuu muhun, ehkä maailma ympärillä vain on sellaisilla taajuuksilla kaikkialla, että on todella tehtävä töitä päästäkseen yli kaiken sen aalloilla kulkevan melun taa ja siihen hiljaisuuden hetkeen, jossa mieli on tyyni ja stressin voi hengittää pois. Ehkä kaikki muutkin maailmassa yrittävät yhteyttä juuri nyt ja linjat ovat tukossa. En yhtään ihmettele tällä maailman menolla, etteikö ihmiset yrittäisi turvautua siihen korkeampaan, oli se sitten jumala kuin jumala, taho kuin taho. Maailman tila on rehellisesti sanottuna aivan kamala. Eikä mulla ihan tosi ole mitään varmuutta siitä, tuleeko tässä edes käymään hyvin. Välillä mie mietin, että onko oikein tuoda tähän maailmaan uusi tyyppi, saako hän nauttia siitä kaikesta, jota haluan hänen kokevan. Ja samalla toivo sisälläni herää, että ehkä hän onkin se avain maailman muutokseen. Vaatimattomia tavoitteita pienelle myörijälle mahassani, eikö? Älkää hölmöt ymmärtäkö väärin, en minä ole koskaan luullut, että yksi ihminen muuttaisi maailmaa, mutta ehkä meidän tyyppi onkin muutoksen sukupolvea ja siksikin sen energiat sekoittuu mun vasta alkaneen muutoksen energioihin niin kovin.

Koin parin viime päivän aikana jotain, mistä en oikein tiedä itsekään kunnolla. Ehkä paluu perusasioiden äärelle, aikaa rakkaimman hipinretkun kanssa, valaiseva vierailu Lohinivassa, ehkä hieman parempi fyysinen kunto (se kyllä on jo muisto vain), pienen ihmeemme näkeminen rakenneultran kautta, maya-astrologian osuvat tulkinnat elämästä juuri nyt, täyden kuun aika, päivän pidentyminen, aurinko tai mikä ikinä se kokemus olikaan, joka sai mut hetkeksi pysähtymään ja hiljentymään, olen siitä kiitollinen. Se sai mut muistamaan asioita, joista mie nautin, tuntemaan itseni minuksi. Tarkastelemaan tätä aikaa muutoksien aikana. Katsomaan kivun ja säryn ja valittamisen kuplan ulkopuolelle ja näkemään siellä ihmisen, joka on ollu mun rinnalla kaiken aikaa, eikä valittanut ääneen juuri kertaakaan. Sopimaan tapaamisia kavereiden kanssa, mitkä valitettavasti jouduin, huonon olon iskettyä, perumaan. Jätin jotain taakseni, vaikken tiedäkään mistä luovuin. Mutta koska en tiedä, en surekaan menetystä. En osaa kaivata sitä, kun en tiedä mitä se oli. Mutta tunnen itseni onnellisemmaksi nyt, kun se on poissa. Tunnen parempaa yhteyttä lapseeni ja omaan itseeni, meidän energioihin. Tunnen oloni turvallisemmaksi tässä maailmassa, kuin hetki sitten, huolimatta kauheuksista mm. Brysselissä. Kutsukaa minua kylmäksi tai tunteettomaksi, mutta joka sekunti maailmassa tapahtuu yhtä kauheita tai kauheampia asioita kuin "terroriteot", joilla pelkoamme lietsotaan ja saadaan meidät kulkemaan haluttuun suuntaan. On kamalaa, että heräämme asioiden laitaan vasta, kun kotiovella jysähtää. Nyt jos koskaan, on se aika, kun maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana. Ota selvää asioista, tutki ja perehdy, etsi kaltaisias ja vaikuta. Pienesti tai suuresti. Mutta tunne nää vibat, jota maailmankaikkeus meille antaa juuri nyt ja anna niiden viedä sua mukanaan. On aika rikkoa normeja, luoda uutta ja aktivoitua uudelleen. Sulkea nämä hikiset näytöt hetkeksi ja palata perusasioiden ja mielen hiljaisuuden keskelle. Ja niin miekin nyt teen, eli painun unille ottamaan vastaan sen, mitä tämä täysi kuu tuo mun uniin. Ehkä sitä huomenna herää taas viisaampana tai siihen, että tämä maailma on muuttunut. Ehkä minä olen. Kuka tietää, mutta annetaan näiden energioiden virrata.

Peace and luv,

Neitopeikko

Raskaustourette, Päämuijailua ja puoliväli.

Vihdoin, kaiken keskeltä sain itselleni hetken hengähtää ja rentouden kirjoittaa. On tätä odotettukin. Pää on meinannu lahota, kun kaikki tunteet ja ajatukset on patoutunut. Ollaan puolivälissä raskautta ja aika paljon on koettu ja kasvettu. Ja kaikenlaista olen yrittänyt piilotella ja pitää sisällä. Kiukkua, ressiä, itkuja, ikävää, oksennusta, särkyjä, pahaa mieltä, epätoivoa. Miettinyt, miten tähän kaikkeen olisi voinut varautua? Miksei kukaan kertonut? Vai kertoiko? Miettinyt miksi tämä kaikki vaivaa mua niin kovin. Unettomia öitä on kertynyt jo mittariin hyvä lukema, mutta pari yötä sitten mie havahduin miks mulla niin ahdistaa kaikki tämä, vaikka varmasti raskauteen kuuluvaa kaikki. Vaikka olenkin ymmärtänyt näiden "kuuluvan asiaan", niin sehän tässä ärsyttää kun emmie ole saanut vielä montaakaan tilaisuutta olla vain ja ainoastaan onnellinen upeasta kasvavasta vatsastani, siitä mainiosta tyypistä, joka tota mahan sisäpuolta välillä hipsuttelee, siitä, että minusta oikeasti tulee ÄITI, siitä, että meistä ukon kanssa on kasvamassa perhe, lyömätön tiimi tai oikeastaan mistään muustakaan, pienistä vauvan vaatteista jne.

Alkuun oli melkein kahden kuukauden oksentelujakso. Ja uudesta, mulle todella tärkeästä työstä luopuminen. Kun et pysty, et pysty. Annat jokaisen jaksamisen rippeen siihen, että nouset sängystä ja lähdet töihin, pidättelet päivät pitkät oksentelua, heikottaa, ruoka ei maistu, mutta jotain on syötävä, väsyttää niin, että neljä tuntia vuorokaudesta oli raskasta valvoa. Sillon tällön kun jaksoin enemmän, kostautui se seuraavana päivänä. Väsytti ja oksetti vielä enemmän. Paljon tuli oltua yksin, koska en jaksanut töiden lisäksi muuta ja Juuson oli reissattava duuninsa vuoksi. Eihän me tiedetty Juuson kanssa, että se on mulle niin raskasta. Eihän se voinut jättää töitä tekemättä, varsinkaan kun mien töihin pystynyt. Kaikki saavutettu hyvä kunto, reipas mieli, hyvinvoiva keho rapisi pikkuhiljaa siihen sängyssä itkevään, yksinäiseen, harmaakasvoiseen tyttöön, joka lopulta ei pärjännyt yksin kotona. Tuli aika purkaa työsopimus, yhteisymmärryksessä (Kiitos todella paljon tuesta ja ymmärryksestä tässä Sirly) ja paeta äidin helmoihin. Olin tosi maissa. Henkisesti se oli todella raskasta, myöntää olevansa niin heikossa kunnossa. Kaksi viikkoa makaamista, ystäviä, äitin seuraa, muuta perhettä, mummun tapaaminen, sen tajuaminen, että moni muukin odottaa tätä pientä maailmaan ihan yhtä paljon kun mie. Henkinen puoli alkoi helpottaa, hieman. Aloin ymmärtää, etten mahtanut asialle itse mitään.

Samaan aikaan Juuso kuiten rokkaili Stadin päässä UMK-juttuja, ja olin jostain syystä tosi katkera sille. Vaikka hyvin tiesin, että se oli sille rankkaa duunia, pitkää päivää ja mun itkuisia puheluita. Jälkikäteen mietin, miten ihmeessä se on jaksanut. Mutta sillon mua vaan ärsytti tavallaan se vapaus, joka sillä oli. Se epäreiluus, että mun kroppa kärsii. Ja moni muu typerä asia.

Tultiin kotiin ja mun saikku/vapaa jatku. En mie juuri sen ihmeemmässä kunnossa ollut, mutta päivä päivältä jaksoin enemmän, toinen kun oli vieressä pitämässä musta huolta. Tehtiin kivoja juttuja yhdessä, ja alettiin duunaan kotia siihen suuntaan, että meille todella on tulossa lapsi tänne. Voin kertoo, että meni melkeen koko kämppä uusiks. Kun tehdään, tehdään kunnolla. Ja noh, uskotteko, että mun on ollut vaikee olla tekemättä, vaikka en aina ihan jaksaiskaan. Ja turhautunut, kun en oo jaksanut. Oon kuiten päässyt palaileen töihin, tekemään sopivasti vuoroja, että jää vielä aikaa ja ehkä energiaakin laittaa kotia. Mutta aina kun oon ollut yksin, niinkun nytkin, on tää vähän raskasta. Ehkä sillon kaikkein ikävintä, kun joutu jäämään kotiin, kun sulle rakkain ihminen rokkaa elämänsä tilaisuutta urallaan. Katsoon telkkarista, kun ne 370 ääntä, jotka lähetyksessä kerkisit näpyttään ei auttanut niitä jatkoon. Tajuaan, ettet oo paikalla, kun ne juhlii sitä hetkeä, jonka ne sai elää. UMK-semifinaali. Mun piti olla paikalla. Mä halusin olla paikalla. Enkä ollut. Olin vihanen, Juusolle, kun oli vakuutellut, että finaaliin si, itelleni, kun en jaksanut lähtä paikalle, mitähän vielä. Sellasia tuntemuksia, joita en oo ees tienny ennen raskautta olevan ees olemassa. Tai oon, mutta päässyt niistä jo jollain lailla eroon. Kateutta, syyllisyyttä, vihaa.. Kamalia asioita. Viiden sekunnin sisään halunnut haukkua toisen maanrakoon ja sitten taas rakastava, kaiken tukensa antava kotivaimo. Kutsumme tätä raskaustouretteks. Kuvaa ehkä parhaiten. Näille tunteille kun ei MAHDA MITÄÄN. Ja ne PITÄÄ sanoa!

Mutta kun Pää-äijät ei päässeetkään jatkoon, huokastiin me tavallaan helpotuksesta. Enkä ehkä koskaan oo ollut niin onnellinen, kun sillon, kun sain oman äijäni kotiin. Aateltiin ehkä molemmat, että nyt helpottaa.. Aina se helpottaa siks hetkeks, kun Juuso on kotona. Paitsi nyt, kun kroppa on alkanut kiukutteleen taas. Hetken jaksoin töitä ihan hyvin. Kunnes tuli päivät, jolloin lunta sato enemmän kuin laki sallii ja pihaa sai lapioida joka päivä useasti (suuri kiitos naapureille, jotka teki sitä mun puolesta) , töiden jälkeen jalkoja särkee viis tuntia, niin ettet saa nukuttua. Unta häiritsi myös ressi kodista ja tekemättömistä asioista, yksinäisyys. Se, että mun piti jaksaa tätä kaikkea. Se, että mummu oli sairaalassa ison leikkauksen takia ja oltiin jo lähellä menettää se, tietämättäni huolehdin siitä varmasti alitajuisesti kokoajan, sillä kun eilen kuulin sen äänen ja sen, että se on omassa kodissa, jotain lähti hartioilta.
Mutta painolastia on kertynyt niin paljon jo, että se on aiheuttanut jonkun hermopinteen lapaluun alle ja särky ja puutuilu pitää yöt hereillä. Kyllä, mieli ja keho toimii niin yhdessä. Kun mieli prakaa, kroppa reagoi, pakottaa sut hoksaamaan, että jossain ei homma toimi! Toisaalta onneks niin, mutta tää alkaa vaikuttaa pian työntekoon ja muuhun tekemiseen, esim kirjoittamiseen, kuten huomaan juuri, homma on aika pitkäkestoista, kun joutuu jumppaan kättä välillä. Kiukkua kertyy päivittäin, kun sattuu, eikä pysty normaalisti tekemään asioita, ja kelleppä muulle mie sen puran kun ukkoparalle. Joka on taas reissussa, tekemässä duunia, ettei mun niin paljon tarttis. Se mies tekee ihan hullun paljon, että mulla olis hyvä olla. Se on ihan uskomaton. Olkaa tytöt kateellisia, sillä vaikka se on poissa paljon, se tekee sellasia asioita, joita en osaa edes odottaa. Se tekee kaikkensa, etten itkis öitä näitä asioita. Kaikkensa, että mä, se itse, me jaksetaan.

Ja vasta mie olen sen tajunnut. Että vaikka mie olenkin valittanut kohta melkein viis kuukautta ja silti niellyt jo paljon siitä kivusta ja kiukusta ja kaikesta muusta ja tämäkin postaus on varmaan jollekkin negatiivissävytteinen, niin hitto. Mie olen tehnyt ihan hullun paljon kaikkeen jaksamiseeni nähden, rempannut kämppää, rakentanut perkele yhden sohvan melkein, huolehtinut omista ja ukon juoksevista asioista, promonnut Pää-äijiä, yrittänyt huolehtia ystävistä ja perheestä, koittanut olla hyvä työntekijä, huolehtia tän kasvavan pikkuolennon tarpeista ja ylipäätään kasvattanut sitä mahassani, eikä tää perhanan kakara tee tätä fyysisesti helpoks kyllä yhtään, on kyllä isänsä ja äitinsä kaltainen tapaus, ihana silti jo nyt, ehkä aina välillä myös itestäni, mutta ihan liian vähän. Kummia oivalluksia tapahtui parissa päivässä, rakkaiden ystävien seurassa (voi Pena, mitä mie tekisin ilman sinuu), puheluista perheen ja ystävien kanssa, Sandhjan Sing it Away-biisin sanomasta, Mäkin mielettömän tykistä Pakastin-biisistä, pitkästä aikaa ajatuksella kuunnelluista Hoippu Orkesterin kipaleista, kierroksesta ympäri kämppää tajuten kaiken mitä mie olen oikeasti tehnyt, kylpylähetkestä Jeris Spassa, hyvästä ruuasta ja lasista viiniä (kyllä, raskaana join VIINIÄ) Asia Sushi Barissa ja ylipäätään niistä upeista asioista ja ihmisistä, joita elämäni sisältää nyt ja tulevaisuudessa. Tämä hetki on edelleen hyvä. Se vaan pitää muistuttaa itselle kovin paljon vahvemmin, kun raskaustourette ja erityisherkän suorittajapuoli yrittää ottaa yliotetta tästä nyt naamalla häilyvästä hymystä ja hyvistä perhosista vatsassa. Vaikka perkele käteen sattuukin ja takana on kolme tuntia "hyvää" unta. On tämä vaan aikamoinen matka, ja ehkä vaihtaisin päivän tai parikin, mutta aion jatkossa keskittyä taas hetkiin, päivään kerrallaan, sillä vielä on puolet jäljellä ja tunne on, että tästä tää seikkailu vasta alkaa. Ja mie tunnen itseni upeammaksi kuin koskaan.

Peace and luv,

masustaan ylpeä, kaikesta huolimatta onnellinen, odottava äiti

Oodi mun äijälle.

No ei nyt sentään, mutta jotain sinnepäin. Tämä artikkeli osu mun silmiin tänään kahdesti. Ensimmäisen kerran miespuolisen kaverin jakamana Facebookissa ja toisen kerran Iltalehden sivuilla. Ja kolahti. Ei niin, että täysipäiväisesti kuuluisin tuohon miehiä vähättelevään ryhmään (enhän?!?) mutta allekirjoitan, monetkin kohdat. Ja niin kuin sitä joskus tuota ukkoa tulee julkisesti kavereille mollattua, haluankin nyt muistuttaa itseäni siitä, miten paljon sitä toista rakastaa ja kiittää sitä ehkä hieman ylistävinkin sanoin, vaikka se ei ehkä ole maailman paras, komein tai jumalaisin mies tai ylipäätään täydellisen miehen perikuva. Tosin, jos siltä kysytään, hän on vaatimattomasti jumalasta seuraava. Ja mulle se on täydellisin, joka tähän asti on vastaan tallannut, enkä aatellut vaihtoon laittaa.

Se ei ehkä oo kotona joka hetki, kun sitä tarvis, mutta kun se on, sitä arvostaa sitäkin enemmän.
Se ei ehkä aina muista soittaa takasin, mutta kun se muistaa, sitä yllättyy iloisesti.
Se ei ehkä aina laita pyykkejä kuivumaan, oma-aloitteisesti tai pyydettäessä, mutta kun se laittaa, muistan varmasti kiittää.
Se ei ehkä laita tiskejä koneeseen ja ottaa aina uuden puhtaan kahvikupin, mutta kun  se tyhjentää koneen tai muistaa käyttää samaa kuppia, ansaitsee hän kiitoksen.
Se ei ehkä aina kuuntele mun huolia ja murheita, mutta ainakin se on opetellut sen ilmeen, että se näyttää kuuntelevan. Ja se yleensä se riittää.
Se kutsuu mua akaks ja saa monesti kuulla siitä muilta, mutta muistutan vain, että on kulttuureja, jossa akka tarkoittaa jumalatarta, elämän alkuvoimaa tai muuta yhtä vaatimatonta. Not bad at all.
Se ei aina ole romanttinen, mutta sitten kun se on, sitä pitää välillä käskeä lopettaan. Mutta en valita.
Se soittaa välillä kitarariffejään niin kovalla, että ikkunat helisee ja kissat karkaa ulos, mutta välillä se ottaa akkarin käteen ja soittaa mulle takan ääressä, kunnes mä nukahdan.
Se kuorsaa ja välillä se haisee tosi pahalle, mutta nuuskin silti sen tuttua hajua aina, kun pääsen sen kainaloon.
Siltä on melko turha kysyä mielipidettä kodin sisustamiseen, mutta se luottaa mun näkemykseen niin paljon, että mulla on vapaat kädet. Se jos mikä on arvostusta.
Se pukeutuu välillä mitä omituisimpiin rytkyihin, mutta antaa myös meikäläisen tehdä niin. Välillä me löydetään aarteita toistemme vaatekaapeista.
Se puhuu välillä mitä härskeimpiä ja jossain mielessä kovin privaattejakin juttuja avoimesti kaikille, mutta ikinä, ainakaan mun kuullen, se ei kerro niitä negatiivisessa valossa.

Oishan näitä jatkaa listaa, mutta koska tän päivänen kiukku ohareista alkaa pikkuhiljaa tän myötä hälvetä, enkä tiedä saanko selkäsaunan tällaisen julkisen mussunmussun-jauhannan ansioista ja varsinkin kun rakasta ukkoani ei koskaan tarvitse jalustalle nostaa, hänen siellä omassa vaatimattomuudessaan jatkuvasti ollessa, on aika lopettaa. You know that I LUV ya.